Holy Spirit and the Cliff #1
Pyhä Henki ja kallionjyrkänne, osa 1
Hei kaikki,
Kananpoikia & rikottuja ikkunoita
Pikkuveljeni ja hänen ystävänsä eivät olleet kuin kymmenvuotiaita kun juttu tapahtui. He olivat olleet vanhan rouva Smithin maatilalla keräämässä hänelle niiden harvojen kanojen munia, joita hänellä vielä oli jäljellä. Hän oli yli 90-vuotias ja raihnainen, ja veljestäni ja hänen ystävistään oli mukava kerätä kananmunia ja tehdä sellaisia pikkuaskareita pienellä maatilalla, joita rouva ei enää kyennyt tekemään. Vastineeksi siivouksesta ja sen sellaisesta pojat saivat pitää vanhojen pullojen ja käytettyjen radioiden ja muun rojun kaltaiset aarteet, joita kuka tahansa 10-vuotias pitäisi arvokkaana.
Mutta eräänä päivänä kananmunien keräämisen jälkeen pojat alkoivat heitellä kiviä tähdäten vanhan työkaluvajan ikkunoihin. Silloin kuin rouvan aviomies oli yhä elossa, työkaluvajan täytyi olla kiireinen paikka; se oli osittain työpaja, osittain työkaluvaja, osittain kaikenlaisten korjausta tarvitsevien tavaroiden säilytyspaikka. Mutta nyt se oli romahtamassa itsekseen, joten mitään aitoa vahinkoa ei tehty.
Tuo oli Steven äidillemme kertoma tarina, kun äiti kuuli Steven heittäneen tuona päivänä kaikista tarkimman heiton: mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut, koska se oli muutenkin romahtamassa ja kaikki muutkin heittelivät kiviä. Ennen kuin äiti torui häntä ja talutti hänet rouva Smithin luo ollakseen itse todistamassa Steven anteeksipyyntöä ja luovuttamassa Steven viikkorahan ikkunan korjausmaksuun, hän kysyi kysymyksen, jonka jokainen ikäisemme lapsi kuuli useat kerrat varttuessaan: ”Jos kaikki ystäväsi hyppäisivät alas kallionjyrkänteeltä, hyppäisitkö sinäkin?”
Silloin ennen
1970-luku näki perinteisissä kirkkokunnissa karismaattisen liikehdinnän, jossa oli kyse Jeesuksesta ja Pyhän Hengen kasteesta. Miljoonat lähtivät perinteisistä kirkkokunnista osallistuakseen kotikokouksiin, joita usein kutsuttiin ’rukouksen ja ylistyksen’ –kokoontumisiksi. Vaikka monet käyttäytyivät ikään kuin Jumalan asiat olisivat leluja joilla leikitään, menivät epätasapainoon sellaisissa asioissa kuten henkilökohtainen profetia, jolloin jotkut ajattelivat olleensa profeettoja, koska saattoivat antaa henkilökohtaisen profetian tai viisauden sanan tai jos he olivat karkottaneet riivaajia, he luulivat omaavansa ’vapauttamisen palvelutehtävän’, se oli yksinkertaisempaa aikaa.
Emme tuolloin tunteneet Sanaa, ja monet hengellistivät kaiken syyttäen riivaajia kaikista ongelmistaan. Francis Hunter kertoi yhtenä päivänä tästä keskustelusta: ”Hyvin järkyttynyt nainen tuli luokseni rukoiltavaksi, koska oli lihonut 10 paunaa (4,5 kiloa). Kysyin, mitä hän teki ja hän vastasi: ”Karkotan kalorit pois kaikista jälkiruoistani Jeesuksen nimessä, mutta silti lihoin 10 paunaa. Mitä teen väärin?”
Aah, 70-luku! Mutta 70-luki teki tilaa 1980-luvun kulutusjuhlalle, jonka merkkinä olivat jupit – ’nuoret urbaanit ura-ihmiset’ tai tavallisemmin ’nuoret, ylöspäin siirtyvät uraihmiset’, mikä viittaa pari-kolmekymppisiin, joiden materialistinen elämäntapa on silmiinpistävää. Miehillä oli pastellisävyiset pikkutakit, naisilla iso kampaus ja TV-sarjoihin kuului ’Miami Vice’, teknologia jylläsi sellaisten pelisalien videopelien muodossa kuten Pac-Man, Donkey Kong ja Centipede. (Vaikka henkilökohtaisesti valitsisin Galagan ennen noita).
Raha virtasi ja jupit kokivat vaurauden, jonka toisen maailmansodan sukupolvi oli hankkinut ja silmiinpistävä ahneus tuli yhteiskuntaan. Se oli myös tulossa Kristuksen ruumiiseen.
Eräs keskustelu pastoreiden kesken noin 1984
Pastorit ja seurakuntamaailma yleensäkin ei pysynyt vaurauden tahdissa. Yksi pastori totesi: ”Menetämme nuorisomme videopeleille” samalla kun toinen sanoi: ”Seurakuntamme näyttää yhä samalta kuin 1950-luvulla, kuinka vedämme puoleemme uusia ihmisiä näyttäessämme tuolta?” Vielä yksi huomautti: ”Ihmisillä on enemmän tavaroita kuin heillä oli ennen; he haluavat mieluummin olla veneellään tai matkailuvaunussaan viikonloppuisin kuin seurakunnassa.”
He huomauttivat, että seurakunnasta oli tullut merkityksetön ja koomikkojen vitsien aihe esimerkkinä takapajuisuudesta. Sen sijaan, että seurakunta olisi ollut muuttuvalle yhteiskunnalle ja kulttuurille muutoksen käynnistäjä, yhteiskunta ja kulttuuri olivat muuttamassa seurakuntaa. Eräs pastori kysyi: ”Maailmalla on paras, kuitenkin me olemme Jumalan lapsia, joten miksei meillä pitäisi olla suurinta ja parasta vetämään ihmisiä puoleemme?”
Mitä seuraavaksi tapahtui
Vaikka Uskon Sana –liike alkoi tasapainoisena alunperin tarjoten suuresti tarjottua juurtumista alueille kuten vanhurskaus, Jeesuksen nimen voima, Jumala lähteenämme, ja Hengen lahjat, mikä oli hyvä 1970-luvun yli-innokkaille karsimaanikoille, alkuperäisten ’uskon opettajien’ opetuslapset alkoivat vääristellä Raamattua rahan hankkimisen suuntaan vastaamaan maailman vaurautta.
Vääristeltäessä kohtia, joilla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa, sellaisiksi, että ne puhuivat juuri rahasta kuten Markus 4. luvun ’satakertaisesti takaisin’, ahneus tuli Kristuksen ruumiiseen pyrittäessä pysymään maailman tahdissa. Seurakunnat alkoivat käyttää rahaa video- ja muihin peleihin vetääkseen nuorisoa ja viihdyttääkseen heitä, jotta heille voitaisiin antaa 20-minuutin saarna.
Aikuisille kyse oli uusista rakennuksista, joista kaikki saattoivat olla ylpeitä, kerskattiin sellaisista jutuista kuin italialainen marmori sisäänkäynnin luona, kalliit äänentoisto- ja videolaitteet, kahviloita aulassa, ja pastorit ajattelivat voivansa ’tulla kuuluisiksi’ jos vain voisivat lähettää jumalanpalveluksensa televisiossa. Kokouspuhujaksi tuleminen oli uratavoite.
Kallionjyrkänteeltä hyppääminen
Joh. 6:1-13:ssa meillä on Johanneksen kuvaus 5000 miehen ynnä naisten ja lasten ruokkimisesta. Jeesus oli mennyt järven yli sen toiselle puolelle ja kuitenkin tuhannet seurasivat häntä Hänen tekemiensä parantumisten vuoksi. Mutta nyt oli myöhä, kaukana maaseudulla ja oli ilta-aterian aika.
”Jeesus sanoi Filippukselle: "Mistä ostamme leipää näiden syödä?" Mutta sen hän sanoi koetellakseen häntä, sillä itse hän tiesi, mitä aikoi tehdä.”
Jeesus ei koskaan muutu. Hän on sama tänään. Hän asettaa yhä eteemme päätöksiä nähdäkseen, mitä teemme aivan kuten Hän teki Filippukselle, samalla kun Hän tietää, mitä haluaa tehdä elämässämme. Meidän täytyy tajuta, että Herran tarkkaillessa ruumistaan taivaasta, Hän asettaa meidät tilanteisiin, joissa meidän on tehtävä valinta: hyppäämmekö kallionjyrkänteeltä ystäviemme kanssa vai teemmekö ne vaikeat päätökset, jotka tulevat tekemään meidät kypsiksi Hänessä ja johtavat meidät Hänen tahtoonsa meitä koskien?
John ja Barb takaisin kallionjyrkänteen reunalta
Ollessani töissä PTL Clubilla Charlottessa, Pohjois-Carolinassa ensimmäisena avioliittovuotenamme 1978 - 79, annoimme kymmenykset vähäisestä palkastani Jim ja Tammy Bakkerin seurakunnalle, jossa kävimme – joko 11 tai 15 dollaria perustuen 150 dollarin viikkopalkkaan tai 111 dollarin nettopalkkaan. Tuo neljän dollarin ero saattoi merkitä iloa saada syödä ulkona tai sitten ei, sillä Red Lobster –ravintolalla oli tuolloin erikoistarjous ’syö niin paljon kuin jaksat uppopaistettuja leivitettyjä katkarapuja’ 2,89 dollarilla – siellä EI pidetty siitä, että näkivät minun tulevan, koska silloin he menettivät rahaa sen tarjouksen osalta! Niinpä jos tarve ja ruokahalu olivat suuret, annoimme kymmenyksinä 11 dollaria ja jos laskut oli maksettu emmekä olleet nälkäisiä, summa oli 15 dollaria.
Uskoimme ‘satakertaisesti takaisin’ –opetuksen, joka oli tuolloin alkamassa, joten muutimme antamisemme 15 dollariin uskoen 1500 dollarin jokaisen viikon osalta tulevan jonain päivänä meille. Pian. Mutta jokin ei tuntunut oikealta. Barb sanoi eräänä päivänä: “Meillä oli tapana antaa rakkaudesta Jumala ja Hänen kansaansa kohtaan, mutta nyt me annamme ahneudesta, saadaksemme jotakin takaisin. Meidän täytyy tehdä parannus ja saattaa sydämemme oikealle tolalle. ” Teimme niin – olimme astuneet taaksepäin kallionjyrkänteen reunalta.
Kuuluin erään suuren seurakunnan henkilökuntaan erittäin näkyvässä asemassa, tämä tapahtui noin 1997 tai 1998. Tuona kesänä vuosittaisen viikon kestäneen kokoussarjan aikana opettanut nainen julisti erityisen siunauksen jokaiselle, joka asetti 100 dollaria hänen jalkojensa juureen lavalla. Pastori ja apulaispastori olivat ensimmäisten joukossa tekemään näin ja loivat paineen, jonka tuloksena monet seurakunnan johtavat työntekijät seurasivat tunnollisesti perässä.
Surullisena tunnustan tässä sinulle toimineeni siten myös. Se on teko, jota tulen koko elämäni katumaan, ja vaikka tiedän Herran päässeen sen yli, voisin yhä potkaista itseäni siitä, että suostuin siihen vertaispaineen alaisena. Mulkoilin pastoria ohittaessani hänet matkalla kohti lavaa, koska hän ei lopettanut tuon naisen toimintaa siihen paikkaan. Ja oli vähällä, etten huutanut ”huijari” opettajalle ja ”Ichabod” (ei kirkkautta tai kirkkaus on lähtenyt) pastorille ja kokoontuneena olleelle väelle. Häpesin niin itseäni, että jatkoin kävelemistäni ulos kokouksesta enkä halunnut olla enää missään tekemisissä heistä kenenkään kanssa. Olin hypännyt kallionjyrkänteeltä noiden muiden kanssa.
Mutta tein parannuksen ja kiipesin takaisin ylös kallionjyrkänteen reunalle. Se oli viimeinen kerta, jolloin olin lähellä reunaa.
Pyhä Henki ja kallionjyrkänne
Tämä kirjoitussarja käsittelee siis sitä, kuinka Jeesus Pyhän Hengen kautta asettaa eteemme päätöksiä nähdäkseen, hyppäämmekö kallionjyrkänteeltä toisten kanssa vai menemmekö sitä polkua, jonka Hän meille haluaa. Kyse on siitä, kuinka tehdä oikeita päätöksiä Hänessä. Katsomme useita kohtia evankeliumeissa ja muita esimerkkejä elämästä. Pysy mukana, lisää ensi viikolla!
Siunauksin,
John Fenn
Pyhä Henki ja kallionjyrkänne, osa 1
Hei kaikki,
Kananpoikia & rikottuja ikkunoita
Pikkuveljeni ja hänen ystävänsä eivät olleet kuin kymmenvuotiaita kun juttu tapahtui. He olivat olleet vanhan rouva Smithin maatilalla keräämässä hänelle niiden harvojen kanojen munia, joita hänellä vielä oli jäljellä. Hän oli yli 90-vuotias ja raihnainen, ja veljestäni ja hänen ystävistään oli mukava kerätä kananmunia ja tehdä sellaisia pikkuaskareita pienellä maatilalla, joita rouva ei enää kyennyt tekemään. Vastineeksi siivouksesta ja sen sellaisesta pojat saivat pitää vanhojen pullojen ja käytettyjen radioiden ja muun rojun kaltaiset aarteet, joita kuka tahansa 10-vuotias pitäisi arvokkaana.
Mutta eräänä päivänä kananmunien keräämisen jälkeen pojat alkoivat heitellä kiviä tähdäten vanhan työkaluvajan ikkunoihin. Silloin kuin rouvan aviomies oli yhä elossa, työkaluvajan täytyi olla kiireinen paikka; se oli osittain työpaja, osittain työkaluvaja, osittain kaikenlaisten korjausta tarvitsevien tavaroiden säilytyspaikka. Mutta nyt se oli romahtamassa itsekseen, joten mitään aitoa vahinkoa ei tehty.
Tuo oli Steven äidillemme kertoma tarina, kun äiti kuuli Steven heittäneen tuona päivänä kaikista tarkimman heiton: mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut, koska se oli muutenkin romahtamassa ja kaikki muutkin heittelivät kiviä. Ennen kuin äiti torui häntä ja talutti hänet rouva Smithin luo ollakseen itse todistamassa Steven anteeksipyyntöä ja luovuttamassa Steven viikkorahan ikkunan korjausmaksuun, hän kysyi kysymyksen, jonka jokainen ikäisemme lapsi kuuli useat kerrat varttuessaan: ”Jos kaikki ystäväsi hyppäisivät alas kallionjyrkänteeltä, hyppäisitkö sinäkin?”
Silloin ennen
1970-luku näki perinteisissä kirkkokunnissa karismaattisen liikehdinnän, jossa oli kyse Jeesuksesta ja Pyhän Hengen kasteesta. Miljoonat lähtivät perinteisistä kirkkokunnista osallistuakseen kotikokouksiin, joita usein kutsuttiin ’rukouksen ja ylistyksen’ –kokoontumisiksi. Vaikka monet käyttäytyivät ikään kuin Jumalan asiat olisivat leluja joilla leikitään, menivät epätasapainoon sellaisissa asioissa kuten henkilökohtainen profetia, jolloin jotkut ajattelivat olleensa profeettoja, koska saattoivat antaa henkilökohtaisen profetian tai viisauden sanan tai jos he olivat karkottaneet riivaajia, he luulivat omaavansa ’vapauttamisen palvelutehtävän’, se oli yksinkertaisempaa aikaa.
Emme tuolloin tunteneet Sanaa, ja monet hengellistivät kaiken syyttäen riivaajia kaikista ongelmistaan. Francis Hunter kertoi yhtenä päivänä tästä keskustelusta: ”Hyvin järkyttynyt nainen tuli luokseni rukoiltavaksi, koska oli lihonut 10 paunaa (4,5 kiloa). Kysyin, mitä hän teki ja hän vastasi: ”Karkotan kalorit pois kaikista jälkiruoistani Jeesuksen nimessä, mutta silti lihoin 10 paunaa. Mitä teen väärin?”
Aah, 70-luku! Mutta 70-luki teki tilaa 1980-luvun kulutusjuhlalle, jonka merkkinä olivat jupit – ’nuoret urbaanit ura-ihmiset’ tai tavallisemmin ’nuoret, ylöspäin siirtyvät uraihmiset’, mikä viittaa pari-kolmekymppisiin, joiden materialistinen elämäntapa on silmiinpistävää. Miehillä oli pastellisävyiset pikkutakit, naisilla iso kampaus ja TV-sarjoihin kuului ’Miami Vice’, teknologia jylläsi sellaisten pelisalien videopelien muodossa kuten Pac-Man, Donkey Kong ja Centipede. (Vaikka henkilökohtaisesti valitsisin Galagan ennen noita).
Raha virtasi ja jupit kokivat vaurauden, jonka toisen maailmansodan sukupolvi oli hankkinut ja silmiinpistävä ahneus tuli yhteiskuntaan. Se oli myös tulossa Kristuksen ruumiiseen.
Eräs keskustelu pastoreiden kesken noin 1984
Pastorit ja seurakuntamaailma yleensäkin ei pysynyt vaurauden tahdissa. Yksi pastori totesi: ”Menetämme nuorisomme videopeleille” samalla kun toinen sanoi: ”Seurakuntamme näyttää yhä samalta kuin 1950-luvulla, kuinka vedämme puoleemme uusia ihmisiä näyttäessämme tuolta?” Vielä yksi huomautti: ”Ihmisillä on enemmän tavaroita kuin heillä oli ennen; he haluavat mieluummin olla veneellään tai matkailuvaunussaan viikonloppuisin kuin seurakunnassa.”
He huomauttivat, että seurakunnasta oli tullut merkityksetön ja koomikkojen vitsien aihe esimerkkinä takapajuisuudesta. Sen sijaan, että seurakunta olisi ollut muuttuvalle yhteiskunnalle ja kulttuurille muutoksen käynnistäjä, yhteiskunta ja kulttuuri olivat muuttamassa seurakuntaa. Eräs pastori kysyi: ”Maailmalla on paras, kuitenkin me olemme Jumalan lapsia, joten miksei meillä pitäisi olla suurinta ja parasta vetämään ihmisiä puoleemme?”
Mitä seuraavaksi tapahtui
Vaikka Uskon Sana –liike alkoi tasapainoisena alunperin tarjoten suuresti tarjottua juurtumista alueille kuten vanhurskaus, Jeesuksen nimen voima, Jumala lähteenämme, ja Hengen lahjat, mikä oli hyvä 1970-luvun yli-innokkaille karsimaanikoille, alkuperäisten ’uskon opettajien’ opetuslapset alkoivat vääristellä Raamattua rahan hankkimisen suuntaan vastaamaan maailman vaurautta.
Vääristeltäessä kohtia, joilla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa, sellaisiksi, että ne puhuivat juuri rahasta kuten Markus 4. luvun ’satakertaisesti takaisin’, ahneus tuli Kristuksen ruumiiseen pyrittäessä pysymään maailman tahdissa. Seurakunnat alkoivat käyttää rahaa video- ja muihin peleihin vetääkseen nuorisoa ja viihdyttääkseen heitä, jotta heille voitaisiin antaa 20-minuutin saarna.
Aikuisille kyse oli uusista rakennuksista, joista kaikki saattoivat olla ylpeitä, kerskattiin sellaisista jutuista kuin italialainen marmori sisäänkäynnin luona, kalliit äänentoisto- ja videolaitteet, kahviloita aulassa, ja pastorit ajattelivat voivansa ’tulla kuuluisiksi’ jos vain voisivat lähettää jumalanpalveluksensa televisiossa. Kokouspuhujaksi tuleminen oli uratavoite.
Kallionjyrkänteeltä hyppääminen
Joh. 6:1-13:ssa meillä on Johanneksen kuvaus 5000 miehen ynnä naisten ja lasten ruokkimisesta. Jeesus oli mennyt järven yli sen toiselle puolelle ja kuitenkin tuhannet seurasivat häntä Hänen tekemiensä parantumisten vuoksi. Mutta nyt oli myöhä, kaukana maaseudulla ja oli ilta-aterian aika.
”Jeesus sanoi Filippukselle: "Mistä ostamme leipää näiden syödä?" Mutta sen hän sanoi koetellakseen häntä, sillä itse hän tiesi, mitä aikoi tehdä.”
Jeesus ei koskaan muutu. Hän on sama tänään. Hän asettaa yhä eteemme päätöksiä nähdäkseen, mitä teemme aivan kuten Hän teki Filippukselle, samalla kun Hän tietää, mitä haluaa tehdä elämässämme. Meidän täytyy tajuta, että Herran tarkkaillessa ruumistaan taivaasta, Hän asettaa meidät tilanteisiin, joissa meidän on tehtävä valinta: hyppäämmekö kallionjyrkänteeltä ystäviemme kanssa vai teemmekö ne vaikeat päätökset, jotka tulevat tekemään meidät kypsiksi Hänessä ja johtavat meidät Hänen tahtoonsa meitä koskien?
John ja Barb takaisin kallionjyrkänteen reunalta
Ollessani töissä PTL Clubilla Charlottessa, Pohjois-Carolinassa ensimmäisena avioliittovuotenamme 1978 - 79, annoimme kymmenykset vähäisestä palkastani Jim ja Tammy Bakkerin seurakunnalle, jossa kävimme – joko 11 tai 15 dollaria perustuen 150 dollarin viikkopalkkaan tai 111 dollarin nettopalkkaan. Tuo neljän dollarin ero saattoi merkitä iloa saada syödä ulkona tai sitten ei, sillä Red Lobster –ravintolalla oli tuolloin erikoistarjous ’syö niin paljon kuin jaksat uppopaistettuja leivitettyjä katkarapuja’ 2,89 dollarilla – siellä EI pidetty siitä, että näkivät minun tulevan, koska silloin he menettivät rahaa sen tarjouksen osalta! Niinpä jos tarve ja ruokahalu olivat suuret, annoimme kymmenyksinä 11 dollaria ja jos laskut oli maksettu emmekä olleet nälkäisiä, summa oli 15 dollaria.
Uskoimme ‘satakertaisesti takaisin’ –opetuksen, joka oli tuolloin alkamassa, joten muutimme antamisemme 15 dollariin uskoen 1500 dollarin jokaisen viikon osalta tulevan jonain päivänä meille. Pian. Mutta jokin ei tuntunut oikealta. Barb sanoi eräänä päivänä: “Meillä oli tapana antaa rakkaudesta Jumala ja Hänen kansaansa kohtaan, mutta nyt me annamme ahneudesta, saadaksemme jotakin takaisin. Meidän täytyy tehdä parannus ja saattaa sydämemme oikealle tolalle. ” Teimme niin – olimme astuneet taaksepäin kallionjyrkänteen reunalta.
Kuuluin erään suuren seurakunnan henkilökuntaan erittäin näkyvässä asemassa, tämä tapahtui noin 1997 tai 1998. Tuona kesänä vuosittaisen viikon kestäneen kokoussarjan aikana opettanut nainen julisti erityisen siunauksen jokaiselle, joka asetti 100 dollaria hänen jalkojensa juureen lavalla. Pastori ja apulaispastori olivat ensimmäisten joukossa tekemään näin ja loivat paineen, jonka tuloksena monet seurakunnan johtavat työntekijät seurasivat tunnollisesti perässä.
Surullisena tunnustan tässä sinulle toimineeni siten myös. Se on teko, jota tulen koko elämäni katumaan, ja vaikka tiedän Herran päässeen sen yli, voisin yhä potkaista itseäni siitä, että suostuin siihen vertaispaineen alaisena. Mulkoilin pastoria ohittaessani hänet matkalla kohti lavaa, koska hän ei lopettanut tuon naisen toimintaa siihen paikkaan. Ja oli vähällä, etten huutanut ”huijari” opettajalle ja ”Ichabod” (ei kirkkautta tai kirkkaus on lähtenyt) pastorille ja kokoontuneena olleelle väelle. Häpesin niin itseäni, että jatkoin kävelemistäni ulos kokouksesta enkä halunnut olla enää missään tekemisissä heistä kenenkään kanssa. Olin hypännyt kallionjyrkänteeltä noiden muiden kanssa.
Mutta tein parannuksen ja kiipesin takaisin ylös kallionjyrkänteen reunalle. Se oli viimeinen kerta, jolloin olin lähellä reunaa.
Pyhä Henki ja kallionjyrkänne
Tämä kirjoitussarja käsittelee siis sitä, kuinka Jeesus Pyhän Hengen kautta asettaa eteemme päätöksiä nähdäkseen, hyppäämmekö kallionjyrkänteeltä toisten kanssa vai menemmekö sitä polkua, jonka Hän meille haluaa. Kyse on siitä, kuinka tehdä oikeita päätöksiä Hänessä. Katsomme useita kohtia evankeliumeissa ja muita esimerkkejä elämästä. Pysy mukana, lisää ensi viikolla!
Siunauksin,
John Fenn
RSS Feed