Mental Illness & End Times #5 (my life)
Psyykkinen sairaus & lopun ajat, osa 5 (minun elämäni)
Hei kaikki,
En lähesty tunne-elämän ja mielen terveyttä teologisesti kylmästä akateemisesta näkökulmasta – haluan kertoa omasta elämästäni – siitä, mitä käsittelemme viikoittain ja usein päivittäin ja kuinka ylläpidämme tervettä elämää tunteiden ja mielen osalta!
Omasta elämästäni
Chrisin sijoittaminen ryhmäkotiin 10 vuotta sitten hänen elettyään ensimmäiset 24 elinvuottaan kotona vaati meiltä jokaiselta valtavaa sopeutumista. Ryhmäkoti, jonka koimme mukavaksi ja jossa oli Herran rauha, sijaitsi noin kahden tunnin ajomatkan päässä kotoamme. Chrisin viisi ensimmäistä asuinvuotta siellä olivat hirvittäviä.
Koska Chris on mieleltään nelivuotias johtuen siitä, että synnytyksessä napanuora oli kietoutunut hänen kaulansa ympäri, mikä katkaisi hapenkulun ja sai aikaan aivovaurion, vaikka fyysisesti hän on 24-vuotias, hän ei voinut ymmärtää, miksei hän voinut enää asua kotona. Hän soitteli meille itkien suureen ääneen ja pyytäen kyynelten läpi anteeksi: "Olen niin pahoillani, olen niin pahoillani että tein väärin, olen kiltisti, voinko nyt tulla kotiin, haluan tulla kotiin!" – luullen tehneensä jotain hirvittävän väärin niin että se sai meidät siirtämään hänet pois kotoa asumaan vieraiden kanssa kahden tunnin matkan päähän.
Välimatkan ja palvelutehtävän aikataulujen vuoksi saatoimme pitää häntä kotona vain yön tai kaksi neljästä kuuteen viikon välein, vaikka puhuimme usein puhelimessa ja yritimme kerta toisensa jälkeen saada hänet ymmärtämään, ettei hän ollut tehnyt mitään väärin.
Tilanteen kestettyä viisi vuotta Chrisin ollessa 29-vuotias hän luopui elämänhalustaan. Hän laihtui vaarallisen laihaksi, koska kieltäytyi syömästä ja pian kieltäytyi nousemasta ylös sängystä, kieltäytyi ottamasta lääkettään – hän vain halusi kuolla. Todellinen herätys tuli kun ryhmäkodin johtaja kertoi minulle keväällä 2008, että heidän täytyisi lähettää hänet hoitokotiin kuolemaan, sillä he eivät voisi huolehtia hänestä enää.
Tiesimme sen johtuvan siitä, että hän oli meistä erossa – jos tunnette tai olette tunteneet yhtään nelivuotiasta, kuvitelkaa kertovanne hänelle, ettei hän voi enää asua kotona ja siirtäisitte hänet kahden tunnin ajomatkan päähän. Tiesimme, että meidän täytyi muuttaa lähemmäksi häntä, mikä mahdollistaisi sen, että hän tulisi kotiin viikoittain eikä kuukausittain kuten tuolloin tapahtui.
Heti kun me olimme ryhtyneet toimenpiteisiin ja Chris saattoi tulla kotiin viikoittain, hän tuli jälleen vanhaksi omaksi itsekseen. Tässä sitä ollaan viisi vuotta myöhemmin, Chris on nyt 34 ja meillä on pienoinen rutiini. Haen hänet perjantaiaamuna, vien hänet autokaistalta haettavalle aamiaiselle ja pysäköimme junakiskojen viereen nähdäksemme, onko Isä järjestänyt niin, että junia tulisi kaupungin läpi juuri noihin aikoihin. Jos ambulanssi ujeltaa ohi, Chris tarttuu aina käteeni sanoen: "Meidän on paras rukoilla." Niinpä me rukoilemme sen ihmisen puolesta, jonka avuksi ambulanssi kiirehtii ja Chris lisää loppuun sydämellisen AAMENen!
Sen jälkeen hoidamme asioita – menemme postiin, kotiin omaan kylpyhuoneeseen ja vaatteiden vaihtoon pois 'ryhmäkodilta haisevista vaatteista' ja katsomaan äitiä, sitten viemme roskat paikalliselle kaato-/kierrätyspaikalle, kierrämme kaupoissa, sillä säästämme asioita tehtäväksi yhdessä Chrisin kanssa. Tällä viikolla Chrisin hiukset leikattiin, ja hänen hiuksensa leikkaava rouva antaa hänelle aina odotustilasta Car and Driver – lehden. Chris rakastaa autoja!
Chris kommentoi jatkuvasti kaikkea – hidastamme pysähtyäksemme risteykseen maaseudulla ja lehmiä on laitumella tien sivulla. "Hei lehmät!" hän tervehtii avatessaan ikkunaa ja tunkee käsivartensa ulos vilkuttaakseen niille. (Vastaten matalalla äänellä) "Hei Chris, mitäs tänään teet?" "Voi, käyn kaupoissa isän kanssa, hei sitten lehmät!" (Minkä jälkeen hän nauraa itselleen ja vastaa itselleen: "Lehmät eivät puhe, eiväthän isä? Hah hah, eivät lehmät puhu, Chris. Mutta jotkut puhuvat! Tiedätkö, kun pääsen taivaaseen, aion puhua lehmille!"
Chris ei ole koskaan tavannut vierasta ihmistä ja useimmat myyjät tuntevat hänet kun rullaamme ovesta sisällä, niinpä liikumme hitaasti. Jos hän näkee miehen cowboy-hatussa, mikä on tavallista Grovessa, Oklahomassa, hän sanoo: "Hei cowboy, mitä tänään teet?" Ja jos joku tukkii koko hyllyjen välissä olevan käytävän kun yritämme mennä siitä, hän sanoo: "Varokaa ihmiset!" ja sitten hekottaa itsekseen ennen kuin lisää "Anteeksi." Jos näemme vauvan, hänen täytyy puhua vauvalle, jos koiran, niin meidän täytyy taputtaa sitä. Meillä on hauskaa.
Palaamme noin neljältä iltapäivällä (16.00) kotiin, jossa Barb laittaa hänelle hänen mieliruokaansa ja Chris voi asettua nojatuoliinsa piirustuslautansa ja kuvakirjojensa kanssa sekä katsomaan suosikki tv-ohjelmiaan tai elokuvia. Noin kahdeksalta tai yhdeksältä hän on valmis sänkyyn. Soitan kristillistä lasten musiikkia sisältävää cd:tä, sanon hänelle 'Hänen haavojensa kautta' ja hän vastaa 'Minä paranin!' sammuttaessani valon.
Seuraavana aamuna ensimmäinen juttu on kylpy riippumatta siitä, pysyikö hän kuivana vai kasteli sängyn (hän ei pääse ylös keskellä yötä mennäkseen vessaan, joten en koskaan tiedä, mitä löydän)… mutta aina kylpy, sitten suosikkiaamiainen samalla kun hän katsoo suosikkiohjelmiaan tai elokuvaa. Donutman (donitsimies), Gospel Bill (Evankeliumi Bill), Davey & Goliath (Davey ja Goljat-koira), UT/VT – tarinoita piirrettynä, Team Umizoomi, Bubble Guppies, vähän editoitua Sesame Streetiä, Barney – ja elokuvista Autot (Cars), Cars 2, Riemukupla, Dumbo – sano mikä tahansa Disney-leffa, meidän filmikellaristamme löytyy!
Iltapäivällä rukoiltuamme lyhyesti hänen ylitsensä menemme autoon, hoidamme pari asiaa, sitten tarjoan hänelle päivällisen hänen valitsemassaan paikassa ja palaamme ryhmäkotiin noin viideltä iltapäivällä. Tuo on tyypillinen rutiini.
Normaalisti minä olen se, joka vie hänet viikko toisensa jälkeen ryhmäkotiin, sillä se on emotionaalisesti hyvin rankkaa Barbille. On se minullekin, mutta prosessoin asian eri tavalla. Barbilla on taipumusta syyllisyyden tunteeseen ja tuntemuksiin siitä, kuinka riittämätöntä huolenpito on, eihän se tietenkään ole niin kuin äidin huolenpito. Hyväksyn tuon kompromissin paremmin.
Mutta joka kerran kun sanon Chrisille, että on aika lähteä kohti ryhmäkotia, hän hiljenee. Hänen energiansa on poissa, hänestä tulee vaitelias kunnes hän on prosessoinut sen tosiasian, että hän on menossa takaisin. Ja hän kysyy aina: "Olet siis tulossa hakemaan minut ensi viikolla? Tulet hakemaan minut torstaina?" "Ei Chris, perjantaina tulen noutamaan sinut." "Voi, okei"
Muistutan häntä, että meidän molempien täytyy mennä töihin – hän käy työpajalla maanantaista torstaihin – ja hän sopeutuu ajatukseen. Mutta kun vien hänet takaisin ja kuittaan hänen lääkkeensä takaisin ryhmäkotiin sekä puhun asukkaiden ja henkilökunnan kanssa ja hän on siirtynyt nopeasti taas 'ryhmäkotimoodiin', niin hän on 'pirteä', puhelias, on vuorovaikutuksessa henkilökunnan ja asukkaiden kanssa tarviten kuitenkin vakuutuksen: "Isä, sinä tulet siis hakemaan minua ensi viikolla, okei?"
Vakuutan hänelle kerta toisensa jälkeen, että tulen, ja vastuun ja hänen odotustensa paino kolahtaa minuun täydellisesti joka ikinen viikko kun näin teemme – usein rukoilen tähän tapaan: "Voi Isä, pidä minut hengissä ja terveenä, niin että voin olla hänen tukenaan, ja estä minua tekemästä syntiä tai mitään sellaista, mikä voisi lyhentää elämääni. Ota vain hänet ensiksi, vaikka ennen tempausta, koska hän on minusta niin riippuvainen, salli tuo armo, mutta luotan sinuun ja suunnitelmaasi." Jotkut tai kaikki nämä tekijät vuodatan sydämestäni Hänelle lähtiessäni Chrisin luota.
Pidättelen aina kyyneleitä ajaessani pois, emotionaalisesti alamaissa, kiittäen huolenpidosta ja hyvistä ihmisistä, jotka Chrisistä huolehtivat, hänen asuintoveristaan ja läheisimmästä ystävästään Frankiesta, joka myös rakastaa Herraa, lähetystyöntekijä-äidin tyttärestä, jonka äiti näkee tytärtään vain muutaman kerran vuodessa. Mutta olen alamaissa. Tarvitsen aikaa yksikseni työstääkseni asian.
Autoa ajaessani käytän usein ajan hyödykseni soittaakseni ihmisille, jotka ovat soittaneet minulle tai tarvitsevat puhelun, mutta en vain voi tehdä niin lähdettyäni Chrisin luota, mikä on tavallisesti lauantaina. Jos kulkisin liian pitkälle tuota tunne-elämän polkua, voitteko kuvitella, mihin Paholainen sen johtaisi? Paholainen johtaisi sen masennukseen, toivottomuuteen, pakahduttavaan syyllisyyteen…
Mutta tajuan kyllä asian. Kohtaan nuo tunteet tietäen, että tämä ryhmäkoti ja kotimme niin kaukana ystävistämme ja kotiseurakunnastamme Tulsassa on se, mitä Hänellä on tällä hetkellä. Hänen armonsa on aina läsnä, mutta armolla jonkun elämässä on seurauksensa toisten elämään, ja Tulsan seurakunnissa olevat ovat olleet armollisia.
Niinpä palvon, prosessoin. Usein kotimatkalla yksin olen vaiti lukuun ottamatta hengessä/Hengessä hiljaa rukoilemista, omissa ajatuksissani puolen tunnin ajan, vaihtoehtoisesti puhuen Isälle tai vain ajatellen. Ei puheradiota, ei lauluvalikoimaa puhelimesta. Usein pysäköin ajotielle ja sammutan moottorin ja istun muutaman minuutin.
Tähän aikaan vuodesta on tehtävälista, mutta Barb tajuaa kyllä, ettei kannata pyytää minua tekemään mitään sen jälkeen, kun olen vienyt Chrisin. Tarvitsen aikaa yksin, vain minä ja Isä. Sitten pakotan itseni ohjaamaan ajatukseni toisaalle – ruoho täytyy leikata, työstää viikoittaisia ajatuksiani, jotka julkaistaan kahden viikon päästä, Skype-pikaviesteihin vastattava, sähköpostiviesteihin vastattava, matka suunniteltava, mutta yleensä lauantai-iltaisin en vain kykene pakottamaan itseäni tekemään mitään noista, vaikka se mikä täytyy tehdä painaa minua. Tuona iltana tarvitsen aikaa olla 'vapaalla vaihteella', ehkä katsoa tv:tä, pelata tietokonepasianssia, mennä venettä korjailemaan.
Mutta ensin Barb ja minä käymme 'tilanteen läpi', kun lopulta astun sisälle ovesta vietyäni Chrisin, sillä tarvitsemme tuota yhteistä aikaa, jolloin puhumme muutoksista, joita on tarpeen tehdä ryhmäkodissa, Chrisin tarvitsemista vaatteista jne. Sitten vaihdamme vaihdetta ja puhumme muista asioista – emotionaalinen syklin ollessa täydellinen ennen kuin se alkaa uudelleen alusta ensi perjantaina.
Niinpä kun keskeytän tämän kirjoitussarjan näkymällä elämästämme, kiitän kärsivällisyydestänne. Toiseksi tietäkää, että olla kypsä Kristuksessa ei merkitse täydellisyyttä eikä se tarkoita tunteetonta hengellistä robottielämää. Se merkitsee elämän halki kulkemista Hänen kanssaan. Sitä, että antaa Hänen ja Hänen ehdottoman rakkautensa, johon olette juurtuneet ja perustautuneet, alituisesti tulla kasvojenne eteen jokaisen haasteen, jokaisen tunneprosessin yhteydessä. Kommunikoikaa sydämessänne Isän kanssa, Herran kanssa, ja tuokaa aina tunteenne takaisin tuohon rakkauteen.
Ensi viikolla takaisin kirjoitussarjaan… siunauksin ja kiitoksin!
John Fenn
Psyykkinen sairaus & lopun ajat, osa 5 (minun elämäni)
Hei kaikki,
En lähesty tunne-elämän ja mielen terveyttä teologisesti kylmästä akateemisesta näkökulmasta – haluan kertoa omasta elämästäni – siitä, mitä käsittelemme viikoittain ja usein päivittäin ja kuinka ylläpidämme tervettä elämää tunteiden ja mielen osalta!
Omasta elämästäni
Chrisin sijoittaminen ryhmäkotiin 10 vuotta sitten hänen elettyään ensimmäiset 24 elinvuottaan kotona vaati meiltä jokaiselta valtavaa sopeutumista. Ryhmäkoti, jonka koimme mukavaksi ja jossa oli Herran rauha, sijaitsi noin kahden tunnin ajomatkan päässä kotoamme. Chrisin viisi ensimmäistä asuinvuotta siellä olivat hirvittäviä.
Koska Chris on mieleltään nelivuotias johtuen siitä, että synnytyksessä napanuora oli kietoutunut hänen kaulansa ympäri, mikä katkaisi hapenkulun ja sai aikaan aivovaurion, vaikka fyysisesti hän on 24-vuotias, hän ei voinut ymmärtää, miksei hän voinut enää asua kotona. Hän soitteli meille itkien suureen ääneen ja pyytäen kyynelten läpi anteeksi: "Olen niin pahoillani, olen niin pahoillani että tein väärin, olen kiltisti, voinko nyt tulla kotiin, haluan tulla kotiin!" – luullen tehneensä jotain hirvittävän väärin niin että se sai meidät siirtämään hänet pois kotoa asumaan vieraiden kanssa kahden tunnin matkan päähän.
Välimatkan ja palvelutehtävän aikataulujen vuoksi saatoimme pitää häntä kotona vain yön tai kaksi neljästä kuuteen viikon välein, vaikka puhuimme usein puhelimessa ja yritimme kerta toisensa jälkeen saada hänet ymmärtämään, ettei hän ollut tehnyt mitään väärin.
Tilanteen kestettyä viisi vuotta Chrisin ollessa 29-vuotias hän luopui elämänhalustaan. Hän laihtui vaarallisen laihaksi, koska kieltäytyi syömästä ja pian kieltäytyi nousemasta ylös sängystä, kieltäytyi ottamasta lääkettään – hän vain halusi kuolla. Todellinen herätys tuli kun ryhmäkodin johtaja kertoi minulle keväällä 2008, että heidän täytyisi lähettää hänet hoitokotiin kuolemaan, sillä he eivät voisi huolehtia hänestä enää.
Tiesimme sen johtuvan siitä, että hän oli meistä erossa – jos tunnette tai olette tunteneet yhtään nelivuotiasta, kuvitelkaa kertovanne hänelle, ettei hän voi enää asua kotona ja siirtäisitte hänet kahden tunnin ajomatkan päähän. Tiesimme, että meidän täytyi muuttaa lähemmäksi häntä, mikä mahdollistaisi sen, että hän tulisi kotiin viikoittain eikä kuukausittain kuten tuolloin tapahtui.
Heti kun me olimme ryhtyneet toimenpiteisiin ja Chris saattoi tulla kotiin viikoittain, hän tuli jälleen vanhaksi omaksi itsekseen. Tässä sitä ollaan viisi vuotta myöhemmin, Chris on nyt 34 ja meillä on pienoinen rutiini. Haen hänet perjantaiaamuna, vien hänet autokaistalta haettavalle aamiaiselle ja pysäköimme junakiskojen viereen nähdäksemme, onko Isä järjestänyt niin, että junia tulisi kaupungin läpi juuri noihin aikoihin. Jos ambulanssi ujeltaa ohi, Chris tarttuu aina käteeni sanoen: "Meidän on paras rukoilla." Niinpä me rukoilemme sen ihmisen puolesta, jonka avuksi ambulanssi kiirehtii ja Chris lisää loppuun sydämellisen AAMENen!
Sen jälkeen hoidamme asioita – menemme postiin, kotiin omaan kylpyhuoneeseen ja vaatteiden vaihtoon pois 'ryhmäkodilta haisevista vaatteista' ja katsomaan äitiä, sitten viemme roskat paikalliselle kaato-/kierrätyspaikalle, kierrämme kaupoissa, sillä säästämme asioita tehtäväksi yhdessä Chrisin kanssa. Tällä viikolla Chrisin hiukset leikattiin, ja hänen hiuksensa leikkaava rouva antaa hänelle aina odotustilasta Car and Driver – lehden. Chris rakastaa autoja!
Chris kommentoi jatkuvasti kaikkea – hidastamme pysähtyäksemme risteykseen maaseudulla ja lehmiä on laitumella tien sivulla. "Hei lehmät!" hän tervehtii avatessaan ikkunaa ja tunkee käsivartensa ulos vilkuttaakseen niille. (Vastaten matalalla äänellä) "Hei Chris, mitäs tänään teet?" "Voi, käyn kaupoissa isän kanssa, hei sitten lehmät!" (Minkä jälkeen hän nauraa itselleen ja vastaa itselleen: "Lehmät eivät puhe, eiväthän isä? Hah hah, eivät lehmät puhu, Chris. Mutta jotkut puhuvat! Tiedätkö, kun pääsen taivaaseen, aion puhua lehmille!"
Chris ei ole koskaan tavannut vierasta ihmistä ja useimmat myyjät tuntevat hänet kun rullaamme ovesta sisällä, niinpä liikumme hitaasti. Jos hän näkee miehen cowboy-hatussa, mikä on tavallista Grovessa, Oklahomassa, hän sanoo: "Hei cowboy, mitä tänään teet?" Ja jos joku tukkii koko hyllyjen välissä olevan käytävän kun yritämme mennä siitä, hän sanoo: "Varokaa ihmiset!" ja sitten hekottaa itsekseen ennen kuin lisää "Anteeksi." Jos näemme vauvan, hänen täytyy puhua vauvalle, jos koiran, niin meidän täytyy taputtaa sitä. Meillä on hauskaa.
Palaamme noin neljältä iltapäivällä (16.00) kotiin, jossa Barb laittaa hänelle hänen mieliruokaansa ja Chris voi asettua nojatuoliinsa piirustuslautansa ja kuvakirjojensa kanssa sekä katsomaan suosikki tv-ohjelmiaan tai elokuvia. Noin kahdeksalta tai yhdeksältä hän on valmis sänkyyn. Soitan kristillistä lasten musiikkia sisältävää cd:tä, sanon hänelle 'Hänen haavojensa kautta' ja hän vastaa 'Minä paranin!' sammuttaessani valon.
Seuraavana aamuna ensimmäinen juttu on kylpy riippumatta siitä, pysyikö hän kuivana vai kasteli sängyn (hän ei pääse ylös keskellä yötä mennäkseen vessaan, joten en koskaan tiedä, mitä löydän)… mutta aina kylpy, sitten suosikkiaamiainen samalla kun hän katsoo suosikkiohjelmiaan tai elokuvaa. Donutman (donitsimies), Gospel Bill (Evankeliumi Bill), Davey & Goliath (Davey ja Goljat-koira), UT/VT – tarinoita piirrettynä, Team Umizoomi, Bubble Guppies, vähän editoitua Sesame Streetiä, Barney – ja elokuvista Autot (Cars), Cars 2, Riemukupla, Dumbo – sano mikä tahansa Disney-leffa, meidän filmikellaristamme löytyy!
Iltapäivällä rukoiltuamme lyhyesti hänen ylitsensä menemme autoon, hoidamme pari asiaa, sitten tarjoan hänelle päivällisen hänen valitsemassaan paikassa ja palaamme ryhmäkotiin noin viideltä iltapäivällä. Tuo on tyypillinen rutiini.
Normaalisti minä olen se, joka vie hänet viikko toisensa jälkeen ryhmäkotiin, sillä se on emotionaalisesti hyvin rankkaa Barbille. On se minullekin, mutta prosessoin asian eri tavalla. Barbilla on taipumusta syyllisyyden tunteeseen ja tuntemuksiin siitä, kuinka riittämätöntä huolenpito on, eihän se tietenkään ole niin kuin äidin huolenpito. Hyväksyn tuon kompromissin paremmin.
Mutta joka kerran kun sanon Chrisille, että on aika lähteä kohti ryhmäkotia, hän hiljenee. Hänen energiansa on poissa, hänestä tulee vaitelias kunnes hän on prosessoinut sen tosiasian, että hän on menossa takaisin. Ja hän kysyy aina: "Olet siis tulossa hakemaan minut ensi viikolla? Tulet hakemaan minut torstaina?" "Ei Chris, perjantaina tulen noutamaan sinut." "Voi, okei"
Muistutan häntä, että meidän molempien täytyy mennä töihin – hän käy työpajalla maanantaista torstaihin – ja hän sopeutuu ajatukseen. Mutta kun vien hänet takaisin ja kuittaan hänen lääkkeensä takaisin ryhmäkotiin sekä puhun asukkaiden ja henkilökunnan kanssa ja hän on siirtynyt nopeasti taas 'ryhmäkotimoodiin', niin hän on 'pirteä', puhelias, on vuorovaikutuksessa henkilökunnan ja asukkaiden kanssa tarviten kuitenkin vakuutuksen: "Isä, sinä tulet siis hakemaan minua ensi viikolla, okei?"
Vakuutan hänelle kerta toisensa jälkeen, että tulen, ja vastuun ja hänen odotustensa paino kolahtaa minuun täydellisesti joka ikinen viikko kun näin teemme – usein rukoilen tähän tapaan: "Voi Isä, pidä minut hengissä ja terveenä, niin että voin olla hänen tukenaan, ja estä minua tekemästä syntiä tai mitään sellaista, mikä voisi lyhentää elämääni. Ota vain hänet ensiksi, vaikka ennen tempausta, koska hän on minusta niin riippuvainen, salli tuo armo, mutta luotan sinuun ja suunnitelmaasi." Jotkut tai kaikki nämä tekijät vuodatan sydämestäni Hänelle lähtiessäni Chrisin luota.
Pidättelen aina kyyneleitä ajaessani pois, emotionaalisesti alamaissa, kiittäen huolenpidosta ja hyvistä ihmisistä, jotka Chrisistä huolehtivat, hänen asuintoveristaan ja läheisimmästä ystävästään Frankiesta, joka myös rakastaa Herraa, lähetystyöntekijä-äidin tyttärestä, jonka äiti näkee tytärtään vain muutaman kerran vuodessa. Mutta olen alamaissa. Tarvitsen aikaa yksikseni työstääkseni asian.
Autoa ajaessani käytän usein ajan hyödykseni soittaakseni ihmisille, jotka ovat soittaneet minulle tai tarvitsevat puhelun, mutta en vain voi tehdä niin lähdettyäni Chrisin luota, mikä on tavallisesti lauantaina. Jos kulkisin liian pitkälle tuota tunne-elämän polkua, voitteko kuvitella, mihin Paholainen sen johtaisi? Paholainen johtaisi sen masennukseen, toivottomuuteen, pakahduttavaan syyllisyyteen…
Mutta tajuan kyllä asian. Kohtaan nuo tunteet tietäen, että tämä ryhmäkoti ja kotimme niin kaukana ystävistämme ja kotiseurakunnastamme Tulsassa on se, mitä Hänellä on tällä hetkellä. Hänen armonsa on aina läsnä, mutta armolla jonkun elämässä on seurauksensa toisten elämään, ja Tulsan seurakunnissa olevat ovat olleet armollisia.
Niinpä palvon, prosessoin. Usein kotimatkalla yksin olen vaiti lukuun ottamatta hengessä/Hengessä hiljaa rukoilemista, omissa ajatuksissani puolen tunnin ajan, vaihtoehtoisesti puhuen Isälle tai vain ajatellen. Ei puheradiota, ei lauluvalikoimaa puhelimesta. Usein pysäköin ajotielle ja sammutan moottorin ja istun muutaman minuutin.
Tähän aikaan vuodesta on tehtävälista, mutta Barb tajuaa kyllä, ettei kannata pyytää minua tekemään mitään sen jälkeen, kun olen vienyt Chrisin. Tarvitsen aikaa yksin, vain minä ja Isä. Sitten pakotan itseni ohjaamaan ajatukseni toisaalle – ruoho täytyy leikata, työstää viikoittaisia ajatuksiani, jotka julkaistaan kahden viikon päästä, Skype-pikaviesteihin vastattava, sähköpostiviesteihin vastattava, matka suunniteltava, mutta yleensä lauantai-iltaisin en vain kykene pakottamaan itseäni tekemään mitään noista, vaikka se mikä täytyy tehdä painaa minua. Tuona iltana tarvitsen aikaa olla 'vapaalla vaihteella', ehkä katsoa tv:tä, pelata tietokonepasianssia, mennä venettä korjailemaan.
Mutta ensin Barb ja minä käymme 'tilanteen läpi', kun lopulta astun sisälle ovesta vietyäni Chrisin, sillä tarvitsemme tuota yhteistä aikaa, jolloin puhumme muutoksista, joita on tarpeen tehdä ryhmäkodissa, Chrisin tarvitsemista vaatteista jne. Sitten vaihdamme vaihdetta ja puhumme muista asioista – emotionaalinen syklin ollessa täydellinen ennen kuin se alkaa uudelleen alusta ensi perjantaina.
Niinpä kun keskeytän tämän kirjoitussarjan näkymällä elämästämme, kiitän kärsivällisyydestänne. Toiseksi tietäkää, että olla kypsä Kristuksessa ei merkitse täydellisyyttä eikä se tarkoita tunteetonta hengellistä robottielämää. Se merkitsee elämän halki kulkemista Hänen kanssaan. Sitä, että antaa Hänen ja Hänen ehdottoman rakkautensa, johon olette juurtuneet ja perustautuneet, alituisesti tulla kasvojenne eteen jokaisen haasteen, jokaisen tunneprosessin yhteydessä. Kommunikoikaa sydämessänne Isän kanssa, Herran kanssa, ja tuokaa aina tunteenne takaisin tuohon rakkauteen.
Ensi viikolla takaisin kirjoitussarjaan… siunauksin ja kiitoksin!
John Fenn
RSS Feed