In the Present & Presence # 2 (Freezer)
Nykyhetkessä ja läsnäolossa osa 2 (pakastin)
Hei kaikki,
En ymmärrä Barbin pakastimen järjestystä vaikka ihailen hänen organisointitaitojaan. Mutta
olen vain mies, joten se on normaalia. Tänä nimenomaisena aamuna minulla oli pekoninälkä, ruokatarvikkeen, jonka minusta pitäisi olla yksi perusruokaryhmistä: hedelmät, vihannekset, liha, maitotuotteet, viljat, pekoni. Ehkä juustolla pitäisi myös olla oma kategoriansa. Jos olisin dinosaurus, olisin lihasaurus. Barb puolestaan olisi hiilihydraattisaurus. Tasapainotamme toisiamme.
Hiilihydraatit olivat melkein ainoita, mitä tuona aamuna löysin pakastimesta: sämpylöitä, tortilloja, ruisleipää, kokojyväleipiä, jäätelöä, italialaistyyppistä maitopohjaista jäätelöä, erilaisia jauhoja sisältäviä pakastepusseja… mutta ei pekonia, ei hampurilaisia, sillä ruokatarvikkeiden syklimme oli matalalla osuudellaan. Normaalisti on pieni lihaosasto, mutta meidän täytyi hankkia sitä lisää varastoon.
Barb on mahtava siinä, että säilöö myös vanhoja aterioita. Siellä olivat viime kiitospäivän päivälliset ja päivällisiä joululta, ja jopa tämän vuoden pääsiäispäivälliset, kaikki odottamassa jäisistä syvyyksistä pois vetämistä ja kuumennusta ja nauttimista vielä kerran. Rakastan tuota hänessä, juhla-ateriat eivät koskaan meidän talossa oikeastaan pääty, ne vain pakastetaan omalla paikallaan tulevaisuudessa nautittaviksi.
Jäätynyt ajan mittaan
Ajatukseni ajelehtivat tuona aamuna siihen, kuinka ruokaa täynnä oleva pakastin on kuin meidän rukouselämämme. Meillä on tähteeksi jääneitä muistoja menneisyydestä, jotkut niistä parempia kuin toiset, joitakuita ei ole täysin käytetty, jäätyneitä ajan mittaan eikä kukaan näe niitä, vaikka meistä olisi todella ihanaa tyhjentää pakastin ja asia olisi sitä myöten selvä!
Niin kuin iso ateria, johon käytetyn lautasen lopulta tyrkkäämme pois ja sanomme 'Olen saanut tarpeeksi' ja kuskaamme sen pois pakastimeen, sellaisia ovat myös muistot, joista olemme saaneet tarpeeksemme, joidenkuiden ollessa jälleen parempi kuin toiset. Joidenkin kohdalla emme ole työstäneet perusteellisesti kaikkia niiden elementtejä – epäoikeudenmukaisuutta, menetystä, kipua joka on aiheutettu itsellemme ja toisille, siihen kaikkeen liittyvää 'miksi' –kysymystä.
Meillä kaikilla on historia
Jotkut historiat ovat sievempiä kuin toiset, mutta ihmisluonto haluaa tehdä mahdottoman; saada menneisyyden sopimaan yhteen aivan siistinä ja järjestäytyneenä, käsiteltynä ja järjestettynä kunnes kaikki ongelmat on ratkaistu eikä se enää satu. Sen jälkeen nuo yhteen sovitetut muistot voisi varustaa nimilapulla 'ratkaistu' ja ne voisi varastoida ikuisiksi ajoiksi.
Olen puhunut siitä kuinka Herra kertoi minulle aiemmin tänä vuonna: "MINÄ OLEN. Sen tähden Minä olen aina läsnä. Joten ollaksesi minun läsnäolossani sinun täytyy olla nykyhetkessä."
Kerroin viime viikolla kuinka kun Herra tuli ikuisuudesta antamaan Moosekselle kymmenen käskyä, se sai Israelin elämään nykyhetkessä. Antamalla käskyjä, ei ehdotuksia, Hän voimaannutti jokaisen ihmisen ottamaan vastuun omista päätöksistään elämässä, olemaan tilivelvollinen ajan jokaisesta hetkestä.
Nykyhetkessä
Kun esimerkiksi sanotaan: 'Älä valehtele' (anna väärää todistusta), ei ole tilaa kiemurtelulle oikeuttamaan valhetta ottamalla esille jokin sellainen menneisyyden kokemus, jonka yhteydessä on haavoittunut, jotta olisi ok valehdella nykyisessä tilanteessa. Eikä voitu valehdella paremman tulevaisuuden saamiseksi: "Kyllä herra, näitä vaunuja on ajettu vain vähän, ne omisti eräs isoäiti, joka käytti niitä vain mannan keräämiseen joka aamu" kun tiedettiin, että kyse oli sotavaunuista, joita Egyptin armeija oli käyttänyt monissa taisteluissa. Jokaisen israelilaisen täytyi elää nykyhetkessä ja vaeltaa Jumalan kanssa nykyhetkessä.
Henkilökohtainen voimaannutus
Kymmenen käskyä olivat tarkoituksella epämääräisiä ja niissä on vain harvoja muita yksityiskohtia kuin joitakin perussuuntaviivoja joissakin tapauksissa, mutta ei siihen pisteeseen saakka, että Hän olisi yrittänyt antaa käskyn jokaista mahdollista tilannetta varten elämässä. Epämääräisyys merkitsi sitä, että jokaisen ihmisen täytyi vaeltaa Hänen kanssaan, tuntea Hänet, jotta saattoi saada tuoretta ilmestystietoa jokaista nimenomaista tilannetta varten siitä, kuinka soveltaa Hänen käskyään. Jos suhde otetaan käskyistä pois, päädytään uskonnollisiin harjoituksiin eikä olla koskaan aivan varmoja siitä, mihin Jumala on tyytyväinen tai tyytymätön.
Mitä ugandalaiset sanoivat
Kun olin raamattukoulun johtajana, eräs pariskunta Ugandassa oli puhumassa kappelikokoontumisen aikana. Sikäli kun muistan oikein, pariskunnasta mies oli 34:sta lapsesta 29., koska hänen isällään oli neljä vaimoa. Vaimo tuli kodista, jossa oli kolme vaimoa ja oli 19:tä lapsesta kutakuinkin 13.
Ugandalaispariskunta kertoi opiskelijoille, että 1800-luvulla eurooppalaiset lähetyssaarnaajat tekivät suurta hallaa Ugandan heimo- ja yhteiskuntarakenteelle tuon haitan tuntuessa aina nykyaikaan saakka. Eurooppalaiset käännyttivät joitakuita aviomiehiä ja vaimoja kristinuskoon, sen jälkeen he vaativat näitä uusia uskovia eroamaan ei-kristityistä kumppaneistaan, mikä repi erilleen perheitä, heimoja ja koko kansakunnan.
Kerroimme opiskelijoille tuona aamuna, että on meidän tehtävämme totella Jumalaa ja tehdä opetuslapsia antamalla heidän tarkkailla meissä sitä mitä Jeesus käski meidän tehdä – ja on heissä olevan Pyhän Hengen asia vaeltaa elämän halki Hänen kanssaan ja Hänen kanssaan saada selville, kuinka soveltaa Jumalan teitä heidän kulttuurissaan. Rakkaudessa vaeltaminen merkitsee Hänen kanssaan vaeltamista nykyhetkessä löytääkseen Hänen viisautensa jokaista tilannetta varten, jonka kohtaamme.
Asian laita on sama meille tänään
Kun luemme Jeesuksen käskyn: "Rakastakaa toisianne niin kuin Minä olen rakastanut teitä", ajattelemme automaattisesti ristiä, mutta se EI ole se, mitä Hän sanoi.
Joh. 15:ssä opetuslapset eivät yhä ymmärtäneet Jeesuksen olevan menossa ristille. Se oli yhä tulevaisuutta. Jeesus sanoi 'niin kuin Minä olen rakastanut teitä', mikä merkitsee viimeistä 3½ vuotta heidän ajastaan yhdessä – Hänen palvelutyönsä alusta, kun Johannes Kastaja oli yhä elossa aina tuohon hetkeen jolloin Hän lausui tuon.
Jeesus puhui siitä kuinka yli 3½ vuotta jokapäiväisessä elämässä, leiriydyttäessä, kodeissa asuttaessa, suurta yleisöä opettaessa ja sen jälkeen yksityisesti jaettaessa, ulkosalla ruokaa laittaessa ja syödessä sekä pitkillä kävelyillä, kun He tarkkailivat Häntä jokaisella elämänalueella – rakastakaa toisianne niin kuin Hän oli rakastanut heitä tuona aikana. Kun Hän käski heitä rakastamaan toisiaan niin kuin Hän oli rakastanut heitä, Hän puhui jokapäiväisestä elämästä, jonka he olivat jakaneet viimeiset 3½ vuotta.
Tässä tapauksessa Jeesus TOSIAAN käski heitä muistamaan menneisyyden. Nämä menneisyyden muistot pitivät sisällään monia opetuslapsille yhä ratkaisemattomia asioita. Opetuksia, joita he eivät ymmärtäneet, toimenpiteitä ja lausuntoja, jotka kritisoivat uskonnollisia johtajia ja sitä kulttuuria, jossa he olivat kasvaneet, ihmeitä, joiden sulattamiseen he eivät vielä olleet varanneet aikaa.
Kun Jeesus käski heidän muistaa menneisyyden, se ei ollut siksi, että menneisyys tuotaisiin esille, jotta vatvottaisiin sitä, mitä he eivät ymmärtäneet tai mikä yhä hämmensi heitä, vaan sen sijaan siksi, että he muistaisivat näkemänsä rakkauden, muistaisivat yhdessä vietetyt hyvät ajat, Hänen elämänsä esimerkin, jota he voisivat soveltaa omaan elämäänsä. Hän ei pyytänyt heitä sitomaan menneisyyttä siistiksi rusetiksi ja lausumaan jokaisen ongelman ratkaistuksi, vaan sen sijaan valitsemaan muistaa yleisen esimerkin rakkaudesta, ammentamaan siitä minkä he tosiaan ymmärsivät, löytämään rakkauden ratkaisemattomien ongelmien keskellä.
TUO on sitä mitä me voimme tehdä, elää tässä ja nyt ja tässä tapauksessa, valita vaeltaa rakkaudessa, muistaa rakkauden silmien läpi varmoina siitä, että tulevina maailmanaikoina Isä tulee jatkamaan meitä kohtaan Kristuksessa olevan rakkautensa ja hyvyytensä osoittamista. (Ef. 2:7)
Ensi viikolla jatkaen… siunauksin!
John Fenn
Nykyhetkessä ja läsnäolossa osa 2 (pakastin)
Hei kaikki,
En ymmärrä Barbin pakastimen järjestystä vaikka ihailen hänen organisointitaitojaan. Mutta
olen vain mies, joten se on normaalia. Tänä nimenomaisena aamuna minulla oli pekoninälkä, ruokatarvikkeen, jonka minusta pitäisi olla yksi perusruokaryhmistä: hedelmät, vihannekset, liha, maitotuotteet, viljat, pekoni. Ehkä juustolla pitäisi myös olla oma kategoriansa. Jos olisin dinosaurus, olisin lihasaurus. Barb puolestaan olisi hiilihydraattisaurus. Tasapainotamme toisiamme.
Hiilihydraatit olivat melkein ainoita, mitä tuona aamuna löysin pakastimesta: sämpylöitä, tortilloja, ruisleipää, kokojyväleipiä, jäätelöä, italialaistyyppistä maitopohjaista jäätelöä, erilaisia jauhoja sisältäviä pakastepusseja… mutta ei pekonia, ei hampurilaisia, sillä ruokatarvikkeiden syklimme oli matalalla osuudellaan. Normaalisti on pieni lihaosasto, mutta meidän täytyi hankkia sitä lisää varastoon.
Barb on mahtava siinä, että säilöö myös vanhoja aterioita. Siellä olivat viime kiitospäivän päivälliset ja päivällisiä joululta, ja jopa tämän vuoden pääsiäispäivälliset, kaikki odottamassa jäisistä syvyyksistä pois vetämistä ja kuumennusta ja nauttimista vielä kerran. Rakastan tuota hänessä, juhla-ateriat eivät koskaan meidän talossa oikeastaan pääty, ne vain pakastetaan omalla paikallaan tulevaisuudessa nautittaviksi.
Jäätynyt ajan mittaan
Ajatukseni ajelehtivat tuona aamuna siihen, kuinka ruokaa täynnä oleva pakastin on kuin meidän rukouselämämme. Meillä on tähteeksi jääneitä muistoja menneisyydestä, jotkut niistä parempia kuin toiset, joitakuita ei ole täysin käytetty, jäätyneitä ajan mittaan eikä kukaan näe niitä, vaikka meistä olisi todella ihanaa tyhjentää pakastin ja asia olisi sitä myöten selvä!
Niin kuin iso ateria, johon käytetyn lautasen lopulta tyrkkäämme pois ja sanomme 'Olen saanut tarpeeksi' ja kuskaamme sen pois pakastimeen, sellaisia ovat myös muistot, joista olemme saaneet tarpeeksemme, joidenkuiden ollessa jälleen parempi kuin toiset. Joidenkin kohdalla emme ole työstäneet perusteellisesti kaikkia niiden elementtejä – epäoikeudenmukaisuutta, menetystä, kipua joka on aiheutettu itsellemme ja toisille, siihen kaikkeen liittyvää 'miksi' –kysymystä.
Meillä kaikilla on historia
Jotkut historiat ovat sievempiä kuin toiset, mutta ihmisluonto haluaa tehdä mahdottoman; saada menneisyyden sopimaan yhteen aivan siistinä ja järjestäytyneenä, käsiteltynä ja järjestettynä kunnes kaikki ongelmat on ratkaistu eikä se enää satu. Sen jälkeen nuo yhteen sovitetut muistot voisi varustaa nimilapulla 'ratkaistu' ja ne voisi varastoida ikuisiksi ajoiksi.
Olen puhunut siitä kuinka Herra kertoi minulle aiemmin tänä vuonna: "MINÄ OLEN. Sen tähden Minä olen aina läsnä. Joten ollaksesi minun läsnäolossani sinun täytyy olla nykyhetkessä."
Kerroin viime viikolla kuinka kun Herra tuli ikuisuudesta antamaan Moosekselle kymmenen käskyä, se sai Israelin elämään nykyhetkessä. Antamalla käskyjä, ei ehdotuksia, Hän voimaannutti jokaisen ihmisen ottamaan vastuun omista päätöksistään elämässä, olemaan tilivelvollinen ajan jokaisesta hetkestä.
Nykyhetkessä
Kun esimerkiksi sanotaan: 'Älä valehtele' (anna väärää todistusta), ei ole tilaa kiemurtelulle oikeuttamaan valhetta ottamalla esille jokin sellainen menneisyyden kokemus, jonka yhteydessä on haavoittunut, jotta olisi ok valehdella nykyisessä tilanteessa. Eikä voitu valehdella paremman tulevaisuuden saamiseksi: "Kyllä herra, näitä vaunuja on ajettu vain vähän, ne omisti eräs isoäiti, joka käytti niitä vain mannan keräämiseen joka aamu" kun tiedettiin, että kyse oli sotavaunuista, joita Egyptin armeija oli käyttänyt monissa taisteluissa. Jokaisen israelilaisen täytyi elää nykyhetkessä ja vaeltaa Jumalan kanssa nykyhetkessä.
Henkilökohtainen voimaannutus
Kymmenen käskyä olivat tarkoituksella epämääräisiä ja niissä on vain harvoja muita yksityiskohtia kuin joitakin perussuuntaviivoja joissakin tapauksissa, mutta ei siihen pisteeseen saakka, että Hän olisi yrittänyt antaa käskyn jokaista mahdollista tilannetta varten elämässä. Epämääräisyys merkitsi sitä, että jokaisen ihmisen täytyi vaeltaa Hänen kanssaan, tuntea Hänet, jotta saattoi saada tuoretta ilmestystietoa jokaista nimenomaista tilannetta varten siitä, kuinka soveltaa Hänen käskyään. Jos suhde otetaan käskyistä pois, päädytään uskonnollisiin harjoituksiin eikä olla koskaan aivan varmoja siitä, mihin Jumala on tyytyväinen tai tyytymätön.
Mitä ugandalaiset sanoivat
Kun olin raamattukoulun johtajana, eräs pariskunta Ugandassa oli puhumassa kappelikokoontumisen aikana. Sikäli kun muistan oikein, pariskunnasta mies oli 34:sta lapsesta 29., koska hänen isällään oli neljä vaimoa. Vaimo tuli kodista, jossa oli kolme vaimoa ja oli 19:tä lapsesta kutakuinkin 13.
Ugandalaispariskunta kertoi opiskelijoille, että 1800-luvulla eurooppalaiset lähetyssaarnaajat tekivät suurta hallaa Ugandan heimo- ja yhteiskuntarakenteelle tuon haitan tuntuessa aina nykyaikaan saakka. Eurooppalaiset käännyttivät joitakuita aviomiehiä ja vaimoja kristinuskoon, sen jälkeen he vaativat näitä uusia uskovia eroamaan ei-kristityistä kumppaneistaan, mikä repi erilleen perheitä, heimoja ja koko kansakunnan.
Kerroimme opiskelijoille tuona aamuna, että on meidän tehtävämme totella Jumalaa ja tehdä opetuslapsia antamalla heidän tarkkailla meissä sitä mitä Jeesus käski meidän tehdä – ja on heissä olevan Pyhän Hengen asia vaeltaa elämän halki Hänen kanssaan ja Hänen kanssaan saada selville, kuinka soveltaa Jumalan teitä heidän kulttuurissaan. Rakkaudessa vaeltaminen merkitsee Hänen kanssaan vaeltamista nykyhetkessä löytääkseen Hänen viisautensa jokaista tilannetta varten, jonka kohtaamme.
Asian laita on sama meille tänään
Kun luemme Jeesuksen käskyn: "Rakastakaa toisianne niin kuin Minä olen rakastanut teitä", ajattelemme automaattisesti ristiä, mutta se EI ole se, mitä Hän sanoi.
Joh. 15:ssä opetuslapset eivät yhä ymmärtäneet Jeesuksen olevan menossa ristille. Se oli yhä tulevaisuutta. Jeesus sanoi 'niin kuin Minä olen rakastanut teitä', mikä merkitsee viimeistä 3½ vuotta heidän ajastaan yhdessä – Hänen palvelutyönsä alusta, kun Johannes Kastaja oli yhä elossa aina tuohon hetkeen jolloin Hän lausui tuon.
Jeesus puhui siitä kuinka yli 3½ vuotta jokapäiväisessä elämässä, leiriydyttäessä, kodeissa asuttaessa, suurta yleisöä opettaessa ja sen jälkeen yksityisesti jaettaessa, ulkosalla ruokaa laittaessa ja syödessä sekä pitkillä kävelyillä, kun He tarkkailivat Häntä jokaisella elämänalueella – rakastakaa toisianne niin kuin Hän oli rakastanut heitä tuona aikana. Kun Hän käski heitä rakastamaan toisiaan niin kuin Hän oli rakastanut heitä, Hän puhui jokapäiväisestä elämästä, jonka he olivat jakaneet viimeiset 3½ vuotta.
Tässä tapauksessa Jeesus TOSIAAN käski heitä muistamaan menneisyyden. Nämä menneisyyden muistot pitivät sisällään monia opetuslapsille yhä ratkaisemattomia asioita. Opetuksia, joita he eivät ymmärtäneet, toimenpiteitä ja lausuntoja, jotka kritisoivat uskonnollisia johtajia ja sitä kulttuuria, jossa he olivat kasvaneet, ihmeitä, joiden sulattamiseen he eivät vielä olleet varanneet aikaa.
Kun Jeesus käski heidän muistaa menneisyyden, se ei ollut siksi, että menneisyys tuotaisiin esille, jotta vatvottaisiin sitä, mitä he eivät ymmärtäneet tai mikä yhä hämmensi heitä, vaan sen sijaan siksi, että he muistaisivat näkemänsä rakkauden, muistaisivat yhdessä vietetyt hyvät ajat, Hänen elämänsä esimerkin, jota he voisivat soveltaa omaan elämäänsä. Hän ei pyytänyt heitä sitomaan menneisyyttä siistiksi rusetiksi ja lausumaan jokaisen ongelman ratkaistuksi, vaan sen sijaan valitsemaan muistaa yleisen esimerkin rakkaudesta, ammentamaan siitä minkä he tosiaan ymmärsivät, löytämään rakkauden ratkaisemattomien ongelmien keskellä.
TUO on sitä mitä me voimme tehdä, elää tässä ja nyt ja tässä tapauksessa, valita vaeltaa rakkaudessa, muistaa rakkauden silmien läpi varmoina siitä, että tulevina maailmanaikoina Isä tulee jatkamaan meitä kohtaan Kristuksessa olevan rakkautensa ja hyvyytensä osoittamista. (Ef. 2:7)
Ensi viikolla jatkaen… siunauksin!
John Fenn
RSS Feed