I've been ruined #1
Minut on pilattu osa 1
Hei kaikki,
Eräs episkopaalinen (anglikaani-) pappi kutsui minut pitämään kotikokouskonferenssia episkopaalisessa kirkossaan, mitä pidin erikoisena, mutta menin kuitenkin. Kun kävelin sisään tuohon kirkkoon, jossa oli runsaasti puukoristeita, penkit suorassa, alttari ja ikuinen liekki etuosassa, mieleeni virtasi muistoja lapsuudestani pikavauhtia niin kuin jossakin elokuvassa, jossa yritetään muutamassa sekunnissa näyttää vuosia jonkun ihmisen elämässä.
Se oli ainoa, minkä tunsin
"Tuo liekki on Herran läsnäolo", oli äidin vastauskysymykseeni: "Mikä tuo punainen kynttilä seinällä alttarin luona on?", kun kävelimme Pyhän Andreaksen episkopaalisen kirkon takaosan poikki Kokomossa, Indianassa.
Olin luultavasti 8-vuotias jos sitäkään, ja äiti vei meidät tutustumaan kirkkoon ensimmäistä kertaa. Kun hän vastasi, yritin kietoa mieleni ajatukseen, että Jumala asui tuossa rakennuksessa, juuri tuossa alttarin takana, ja olimme ihan NIIN lähellä Häntä. Ajattelin samalla myös sitä, että saatoin kävellä sinne ja puhaltaa kynttilän sammuksiin – ja mitä sen jälkeen tapahtuisi maailmankaikkeudelle? Iskettäisiinkö minut kuoliaaksi? En halunnut ajatella sitä.
Osa minusta halusi juosta ulos pysäyttämään ohi ajavia autoja ja kertomaan se suuren uutisen, että Jumala asui kirkkorakennuksessa JUURI TUOLLA! Osa minusta ihmetteli miksi, jos kerran tämä oli todellista, eivät toiset juosseet ulos pysäyttämään ohi ajavia autoja ja kertoneet tätä innostavaa uutista? Jossakin ei ollut järkeä, ajattelin tykönäni.
Pyhän Andreaksen kirkko oli ensikosketukseni kristinuskoon ja seurakuntaelämään. Kävimme kirkossa, polvistuimme ennen penkkiin istumista osoittaaksemme kunnioitusta Jeesukselle tai jotain, ja asetuimme aloillemme. Minusta me järjestimme aina show'n mennessämme kirkkoon joka sunnuntai – 4 kahden vuoden välein syntynyttä lasta, niinpä näytimme täydellisiltä porrasaskelmilta – ja jokainen kääntyi katsomaan isää, joka johti joukkoa, sitten tuli äiti, sen jälkeen me 4 syntymäjärjestyksessä.
Vanhemmilla naisilla oli tapana hymyillä samalla kun minulla mahan pohjasta kouraisi. Joku taputti kerran minua päähän ja heitin silmäyksen, joka oli mielestäni sekoitus murisevaa koiraa ja osin 'Kyllä, tiedän meidän olevan söpöjä ja aiomme hyödyntää sitä maksimaalisesti kirkkokahveilla saadaksemme ylimääräisen munkkirinkilän.'
Asiat muuttuivat, mutta eivät muuttuneet
Isä jätti perheemme kun olin 11 ja ½ vuotta vanha, mutta äiti jatkoi meidän viemistämme kirkkoon joka viikko. Avioero oli se juttu, joka ajoi äidin etsimään Herraa, ja äiti löysi Hänet ja Pyhän Hengen kasteen. Pian hän ja hänen paras ystävänsä kirkossa vaativat pappiamme sallimaan kielilläpuhumisen ja (taivas varjelkoon) kitaran soiton jumalanpalveluksessa!
En tiedä mitä kaikkea sisäistä taistelua oli käynnissä. Tiedän liturgian muuttuneen vähän rennommaksi, jolloin sallittiin paikoitellen tauko liturgiassa niin, että seurakunnan jäsenet saattoivat sanoa ääneen rukousaiheensa. Se oli lapsesta pelottavaa, koska kuten missä tahansa perinteisessä seurakunnassa, me kaikki olimme penkeissä kasvot eteenpäin suunnattuina, joten ei koskaan voinut tietää, mistä päivän jokin kovaääninen puhe tulisi – takaa oikealta, edestä vasemmalta, oman penkkirivimme päästä (kuinka noloa olla samalla rivillä jonkun sellaisen kanssa, joka sanoi rukousaiheen ääneen!).
Tunsin olevani kuin pommisuojassa oleva lontoolainen Ison-Britannian ilmahyökkäyksen aikana tietämättä missä jokin pommi räjähtäisi. Jotkut ihmiset tuskin kuiskasivat ja toiset taas käytännöllisesti katsoen huusivat. Se oli hermostuttavaa. Ja liturgiassa käytetty kieli muuttui vanhanaikaisesta tavalliseen kieleen, joten se oli yhtäkkiä hyvin outoa ja kuitenkin tuttua.
Mutta kaikki muu pysyi samana – me menimme sisään porrasaskelmajärjestyksessä – paitsi että isä puuttui, mikä sai minut tuntemaan siltä, että pistin silmään. Sitten oli alkuprosessio, sen jälkeen katsoimme edessä seinällä olevalle taululle, johon oli kirjoitettu veisattavien virsien numerot laulujärjestyksessä, (nuoremmat lapset lähtivät alkuylistyksen jälkeen pyhäkouluun), mitä seurasi 20 minuutin saarna, jossa oli aina täsmälleen yksi vitsi, sitten ehtoollisen ympärillä oleva seremonia, minkä jälkeen tuli ehtoollinen pitkissä jonoissa penkkirivin toisensa perään mennessä kirkon etuosaan, sen jälkeen oli loppuprosessio, minkä jälkeen mentiin alakertaan munkkirinkilöiden luo 'kirkkokahvihetkeä' varten. Sunnuntai toisensa jälkeen tämä järjestys ei koskaan vaihdellut.
Kykykilpailu
Jo tuolloin minulla oli halu ottaa selvää Jumalasta ja isä Cooper oli oikein hyvä rippikoulutunneilla sävähdyttäen meidän 12-vuotiaita mieliämme käsittämättömällä. Muistan kokonaisen oppitunnin käytetyn siihen kysymykseen vastaamiseen, mistä aivan ensimmäinen atomi tuli. Saattoiko se olla olemassa sattumalta vai oliko se luotu?
Muistan toisen asian konfirmaatiosta. Kun tuli se sunnuntai, jolloin meidän rippukoululuokkamme konfirmoitiin, yksi tytöistä luokalla, joka oli myös ystäviäni, Margaret, oli tuonut naapurinsa ja parhaan ystävänsä katsomaan kun meidät konfirmoitiin.
Kompastelin portaissa ja sanoissani tavatessani tämän tytön tuona päivänä. Tyttö muisteli myöhemmin, että olin pullea, kömpelö punatukkainen kaveri, jolla oli ulkonevat etuhampaat ja joka oli pukeutunut rumaan vihreään villakangaspukuun eikä hän IKIPÄIVÄNÄ soisi minulle muuta huomiota kuin tervehtisi ohimennen. Minusta hän oli kauneinta mitä olin koskaan nähnyt, ja erityisesti pidin hänen suorasukaisesta avoimuudestaan ja ärhäkästä veitikkamaisuudestaan. Vähänpä hän tiesi, että 3 ja ½ vuoden sisällä hän 'seurustelisi vakavasti' tuon pulskan punatukkaisen kaverin kanssa, joka oli nyt venynyt 6 jalan 6 tuuman (n. 2 m) pituuteen, oli oikaisuttanut hampaansa, tukan väri vaihtunut vaaleaksi ja seitsemän vuoden sisällä poika olisi pyytänyt häntä naimisiin kanssaan.
Isä
Teinivuosinani etsin isää, vaikka tuon kaipauksen täytyi vielä muotoutua ja tulla täysin määritellyksi mielessäni. Etsin, mutten tiennyt, mitä etsin. Niinpä minusta tuli alttaripoika ja akolyytti (eräänlainen maallikkoavustaja papille). Meitä taisi olla kaksi palvelemassa joka sunnuntai marssimassa alku- ja loppuprosessioissa isä Cooperin kanssa ja ehtoollisavustajina ja soittamassa kelloa oikealla hetkellä.
Oikea hetki soittaa kelloa oli silloin, kun isä Cooper valmisti ehtoollista ja polvistui lyöden rintaansa kolmesti sanoen 'Herra, en ole arvollinen', 'Herra, en ole arvollinen', 'Herra, en ole arvollinen' ja sitten alttaripojan oli määrä lyödä gongia jokaisen en ole arvollinen –lausuman jälkeen – ei liian lujaa, että joku seurakunnassa pissaisi pöksyihinsä, mutta ei niin hiljaakaan ettei rouva Kukavain kuulisi, mitä tapahtuu. Oli vaikea osua juuri oikeaan kohtaan.
Ongelmana oli, että me kaikki olimme polvistuneina tuossa hetkessä ja meidän oli määrä katsoa eteen - ja alaspäin, enkä koskaan osannut ennakoida tuon 'en ole arvollinen' iskun ajoitusta papin rintaan. Eri kertoina seurakunta kuuli 'Herra, en KUMAUS… tauko jotta kaiku vaimenisi… ole arvollinen', ja toisina kertoina äänimerkkiä ei isketty ollenkaan, koska mieleni harhaili munkkirinkilöihin tai siihen kuinka kuuma oli tai sen sellaiseen.
En sopinut joukkoon, en silloinkaan
Tuo oli ensimmäinen kerta, jolloin tajusin, etten sopinut kirkolliseen elämään. Riippumatta siitä, kuinka tutuksi messun kulku tuli, en tuntenut yhteyttä siihen miltään osin. Jumala – ajattelin, että Hänestä kannattaisi ottaa selvää – mutta mikään muu ei näyttänyt siitä sopivan minulle enkä minä siihen. Mikään kirkossa tekemäni ei vienyt minut lähemmäksi Häntä, mutta en tiennyt silloin muusta.
Suuri muutos elämässäni tuli 1974 kun tyttö saksantunniltani, Janny, joka oli roomalaiskatolinen uskova, kertoi minulle Herrasta kieliharjoitusten välissä. Olin ivannut äitini uskoa, mutta Janny oli erilainen – hän kertoi minulle tilanteista, joita hän ja hänen poikaystävänsä (hänen tuleva aviomiehensä) kohtasivat, kuinka he rukoilivat ja kuinka Herra vastasi noihin rukouksiin. Hän ei saarnannut minulle, kuten äitini teki, hän vain avasi sydämensä ja puhui vaeltamisesta teini-iän elämän halki uskossa.
Kun olin mielessäni jäljittänyt seitsemän perättäistä rukousvastausta, päätin, että se oli riittävä todistus siitä, että Jeesus ja Isä Jumala erityisesti saattoivat olla persoonallisia. Menin kotiin ja kävin päättelyketjun läpi – jos Jeesuksella on viimeinen sana elämässäni, niin sitten jos eläisin Hänelle, riippumatta siitä mitä muut ihmiset ajattelisivat minusta ja uskostani tai miten he vihaisivat minua tai puhuisivat minusta pahaa, jos Hänellä olisi viimeinen sana, olisi vain järkevää palvella Häntä nyt. Tuolla perusteella minä 'pyysin Hänet sydämeeni' – kerroin Hänelle uskovani Hänen olevan Jumala ja Hänen saavan elämäni, jos Hän sen halusi. (Vaikka vilpittömästi epäilin, että Hän tarttuisi tarjoukseeni). Sen jälkeen aloin puhua Isälle.
Rukouskokoukset
Jannyn poikaystävä oli johdattanut hänet Herran luo, Janny johdatti minut, sen jälkeen minä johdatin tyttöystäväni – sen nätintytön, jonka näin konfirmaatiossa 3 ja ½ vuotta aiemmin – Herran luo. He alkoivat opetuslapseuttaa Barbia ja minua, vaikken tiennyt, että se oli sitä mitä he tekivät. He vain olivat ystäviämme vieden meidät lauantai-illan rukouskokoukseen maataloon ja puhuen Herrasta Pizza Hutissa jälkeenpäin… ja noilla saksantunneilla. He jopa veivät meidät ajelulle eräänä päivänä maaseudulle, missä löysimme paikan jonkun nurmikolla, istuimme ringissä pitäen toisiamme kädestä ja rukoilimme, että Barb ja minä voisimme saada Pyhän Hengen kasteen. Ja me saimme.
Tuo lauantai-illan 'rukouskokous' joksi me sitä tuolloin kutsuimme, oli viikoittainen Hengen täyttämien uskovien kodissa kokoontuminen osanottajien tullessa kaikentyyppisistä taustoista, mutta täynnä rakkautta ja iloa ja puhtautta Herralle. Ylistyksessä käytettiin 1970-luvun instrumenttia autoharp'ia (sitraa muistuttava kielisoitin), jonka täytyy olla vaadittu instrumentti jossakin karismaattisen uudistuksen säännöstössä tai vastaavassa, koska autoharp-instrumenttia käytettään AINA tuolloin kokouksissa.
Meillä oli tapana ylistää kunnes emme kyenneet enää ylistämään. Tutkimme Raamattua, jollakulla oli opetus, oli rukousta jokaiselle joka halusi, ja jos koko ilta käytettiin ylistykseen tai ehkä rukoiluun jonkun puolesta tai jonkun paikalla olevan puolesta, olkoon niin, se täytyy olla sitä mitä Herra haluaa, joten ihmisen suunnitelmat pois, annetaan Jumalan olla Jumala.
Juuri siellä näin ensimmäisen ihmeeni. Noiden kokousten isäntäparilla oli farmikoira, saksanpaimenkoira, jota oli hevonen tai lehmä potkaissut niin, että yksi hammas roikkui kiinni pelkästään yhdestä kudossäikeestä ja sen suu oli turvoksissa ja toiset hampaat väärillä paikoilla potkun voimasta.
Otettuamme kätemme pois koiran kuonolta muutamia minuuttia aiemmin niin vahingoittuneena ollut suu ja hammas oli nyt täysin normaali, ja roikkunut hammas oli nyt lujasti paikoillaan – ja koira juoksi tiehensä leikkimaan täysin parantuneena!
Pilalla olemisen alku
Muistan menneeni takaisin Pyhän Andreaksen episkopaaliseen kirkkoon Pyhän Hengen kasteen jälkeen ja joidenkin noiden lauantai-illan rukouskokousten jälkeen ja lukeneeni liturgiaa järkytyksellä ja yllätyksellä – "Hei, tämä juttu on raamatullista!", sanoin itselleni. Nikean uskontunnustus ja apostolinen uskontunnustus olivat oikein! En ollut koskaan nähnyt sitä aiemmin. Olin ällistynyt siitä, että episkopaaleilla oli niin paljon ydinuskomuksesta oikein.
Ja sitten jumalanpalveluksen loppuosa jatkui… ja tuo epämukava tunne, jonka saat kun et sovi joukkoon ja luulet jokaisen näkevän tai tuntevan sen sinusta, tuli jyristen takaisin. Halusin takaisin meidän lauantai-illan rukouskokouksiimme! Halusin kertoa ihmisille siellä, etteivät he tarvitse kaikkia noita ulkoisia merkkejä. He eivät tarvitse alboja, suitsuketta, kolmea kellon kilahdusta, lasimaalauksia!
Olin matkalla pilalla olemiseen… mutta minulla oli vielä 25 vuotta lisää kuljettavana ennen kuin täysin tajusin sen. Enemmän ensi viikolla siitä, mikä pilasi minut. Siunauksin,
John Fenn
Muista lähettää sähköposti minulle osoitteeseen [email protected]
Minut on pilattu osa 1
Hei kaikki,
Eräs episkopaalinen (anglikaani-) pappi kutsui minut pitämään kotikokouskonferenssia episkopaalisessa kirkossaan, mitä pidin erikoisena, mutta menin kuitenkin. Kun kävelin sisään tuohon kirkkoon, jossa oli runsaasti puukoristeita, penkit suorassa, alttari ja ikuinen liekki etuosassa, mieleeni virtasi muistoja lapsuudestani pikavauhtia niin kuin jossakin elokuvassa, jossa yritetään muutamassa sekunnissa näyttää vuosia jonkun ihmisen elämässä.
Se oli ainoa, minkä tunsin
"Tuo liekki on Herran läsnäolo", oli äidin vastauskysymykseeni: "Mikä tuo punainen kynttilä seinällä alttarin luona on?", kun kävelimme Pyhän Andreaksen episkopaalisen kirkon takaosan poikki Kokomossa, Indianassa.
Olin luultavasti 8-vuotias jos sitäkään, ja äiti vei meidät tutustumaan kirkkoon ensimmäistä kertaa. Kun hän vastasi, yritin kietoa mieleni ajatukseen, että Jumala asui tuossa rakennuksessa, juuri tuossa alttarin takana, ja olimme ihan NIIN lähellä Häntä. Ajattelin samalla myös sitä, että saatoin kävellä sinne ja puhaltaa kynttilän sammuksiin – ja mitä sen jälkeen tapahtuisi maailmankaikkeudelle? Iskettäisiinkö minut kuoliaaksi? En halunnut ajatella sitä.
Osa minusta halusi juosta ulos pysäyttämään ohi ajavia autoja ja kertomaan se suuren uutisen, että Jumala asui kirkkorakennuksessa JUURI TUOLLA! Osa minusta ihmetteli miksi, jos kerran tämä oli todellista, eivät toiset juosseet ulos pysäyttämään ohi ajavia autoja ja kertoneet tätä innostavaa uutista? Jossakin ei ollut järkeä, ajattelin tykönäni.
Pyhän Andreaksen kirkko oli ensikosketukseni kristinuskoon ja seurakuntaelämään. Kävimme kirkossa, polvistuimme ennen penkkiin istumista osoittaaksemme kunnioitusta Jeesukselle tai jotain, ja asetuimme aloillemme. Minusta me järjestimme aina show'n mennessämme kirkkoon joka sunnuntai – 4 kahden vuoden välein syntynyttä lasta, niinpä näytimme täydellisiltä porrasaskelmilta – ja jokainen kääntyi katsomaan isää, joka johti joukkoa, sitten tuli äiti, sen jälkeen me 4 syntymäjärjestyksessä.
Vanhemmilla naisilla oli tapana hymyillä samalla kun minulla mahan pohjasta kouraisi. Joku taputti kerran minua päähän ja heitin silmäyksen, joka oli mielestäni sekoitus murisevaa koiraa ja osin 'Kyllä, tiedän meidän olevan söpöjä ja aiomme hyödyntää sitä maksimaalisesti kirkkokahveilla saadaksemme ylimääräisen munkkirinkilän.'
Asiat muuttuivat, mutta eivät muuttuneet
Isä jätti perheemme kun olin 11 ja ½ vuotta vanha, mutta äiti jatkoi meidän viemistämme kirkkoon joka viikko. Avioero oli se juttu, joka ajoi äidin etsimään Herraa, ja äiti löysi Hänet ja Pyhän Hengen kasteen. Pian hän ja hänen paras ystävänsä kirkossa vaativat pappiamme sallimaan kielilläpuhumisen ja (taivas varjelkoon) kitaran soiton jumalanpalveluksessa!
En tiedä mitä kaikkea sisäistä taistelua oli käynnissä. Tiedän liturgian muuttuneen vähän rennommaksi, jolloin sallittiin paikoitellen tauko liturgiassa niin, että seurakunnan jäsenet saattoivat sanoa ääneen rukousaiheensa. Se oli lapsesta pelottavaa, koska kuten missä tahansa perinteisessä seurakunnassa, me kaikki olimme penkeissä kasvot eteenpäin suunnattuina, joten ei koskaan voinut tietää, mistä päivän jokin kovaääninen puhe tulisi – takaa oikealta, edestä vasemmalta, oman penkkirivimme päästä (kuinka noloa olla samalla rivillä jonkun sellaisen kanssa, joka sanoi rukousaiheen ääneen!).
Tunsin olevani kuin pommisuojassa oleva lontoolainen Ison-Britannian ilmahyökkäyksen aikana tietämättä missä jokin pommi räjähtäisi. Jotkut ihmiset tuskin kuiskasivat ja toiset taas käytännöllisesti katsoen huusivat. Se oli hermostuttavaa. Ja liturgiassa käytetty kieli muuttui vanhanaikaisesta tavalliseen kieleen, joten se oli yhtäkkiä hyvin outoa ja kuitenkin tuttua.
Mutta kaikki muu pysyi samana – me menimme sisään porrasaskelmajärjestyksessä – paitsi että isä puuttui, mikä sai minut tuntemaan siltä, että pistin silmään. Sitten oli alkuprosessio, sen jälkeen katsoimme edessä seinällä olevalle taululle, johon oli kirjoitettu veisattavien virsien numerot laulujärjestyksessä, (nuoremmat lapset lähtivät alkuylistyksen jälkeen pyhäkouluun), mitä seurasi 20 minuutin saarna, jossa oli aina täsmälleen yksi vitsi, sitten ehtoollisen ympärillä oleva seremonia, minkä jälkeen tuli ehtoollinen pitkissä jonoissa penkkirivin toisensa perään mennessä kirkon etuosaan, sen jälkeen oli loppuprosessio, minkä jälkeen mentiin alakertaan munkkirinkilöiden luo 'kirkkokahvihetkeä' varten. Sunnuntai toisensa jälkeen tämä järjestys ei koskaan vaihdellut.
Kykykilpailu
Jo tuolloin minulla oli halu ottaa selvää Jumalasta ja isä Cooper oli oikein hyvä rippikoulutunneilla sävähdyttäen meidän 12-vuotiaita mieliämme käsittämättömällä. Muistan kokonaisen oppitunnin käytetyn siihen kysymykseen vastaamiseen, mistä aivan ensimmäinen atomi tuli. Saattoiko se olla olemassa sattumalta vai oliko se luotu?
Muistan toisen asian konfirmaatiosta. Kun tuli se sunnuntai, jolloin meidän rippukoululuokkamme konfirmoitiin, yksi tytöistä luokalla, joka oli myös ystäviäni, Margaret, oli tuonut naapurinsa ja parhaan ystävänsä katsomaan kun meidät konfirmoitiin.
Kompastelin portaissa ja sanoissani tavatessani tämän tytön tuona päivänä. Tyttö muisteli myöhemmin, että olin pullea, kömpelö punatukkainen kaveri, jolla oli ulkonevat etuhampaat ja joka oli pukeutunut rumaan vihreään villakangaspukuun eikä hän IKIPÄIVÄNÄ soisi minulle muuta huomiota kuin tervehtisi ohimennen. Minusta hän oli kauneinta mitä olin koskaan nähnyt, ja erityisesti pidin hänen suorasukaisesta avoimuudestaan ja ärhäkästä veitikkamaisuudestaan. Vähänpä hän tiesi, että 3 ja ½ vuoden sisällä hän 'seurustelisi vakavasti' tuon pulskan punatukkaisen kaverin kanssa, joka oli nyt venynyt 6 jalan 6 tuuman (n. 2 m) pituuteen, oli oikaisuttanut hampaansa, tukan väri vaihtunut vaaleaksi ja seitsemän vuoden sisällä poika olisi pyytänyt häntä naimisiin kanssaan.
Isä
Teinivuosinani etsin isää, vaikka tuon kaipauksen täytyi vielä muotoutua ja tulla täysin määritellyksi mielessäni. Etsin, mutten tiennyt, mitä etsin. Niinpä minusta tuli alttaripoika ja akolyytti (eräänlainen maallikkoavustaja papille). Meitä taisi olla kaksi palvelemassa joka sunnuntai marssimassa alku- ja loppuprosessioissa isä Cooperin kanssa ja ehtoollisavustajina ja soittamassa kelloa oikealla hetkellä.
Oikea hetki soittaa kelloa oli silloin, kun isä Cooper valmisti ehtoollista ja polvistui lyöden rintaansa kolmesti sanoen 'Herra, en ole arvollinen', 'Herra, en ole arvollinen', 'Herra, en ole arvollinen' ja sitten alttaripojan oli määrä lyödä gongia jokaisen en ole arvollinen –lausuman jälkeen – ei liian lujaa, että joku seurakunnassa pissaisi pöksyihinsä, mutta ei niin hiljaakaan ettei rouva Kukavain kuulisi, mitä tapahtuu. Oli vaikea osua juuri oikeaan kohtaan.
Ongelmana oli, että me kaikki olimme polvistuneina tuossa hetkessä ja meidän oli määrä katsoa eteen - ja alaspäin, enkä koskaan osannut ennakoida tuon 'en ole arvollinen' iskun ajoitusta papin rintaan. Eri kertoina seurakunta kuuli 'Herra, en KUMAUS… tauko jotta kaiku vaimenisi… ole arvollinen', ja toisina kertoina äänimerkkiä ei isketty ollenkaan, koska mieleni harhaili munkkirinkilöihin tai siihen kuinka kuuma oli tai sen sellaiseen.
En sopinut joukkoon, en silloinkaan
Tuo oli ensimmäinen kerta, jolloin tajusin, etten sopinut kirkolliseen elämään. Riippumatta siitä, kuinka tutuksi messun kulku tuli, en tuntenut yhteyttä siihen miltään osin. Jumala – ajattelin, että Hänestä kannattaisi ottaa selvää – mutta mikään muu ei näyttänyt siitä sopivan minulle enkä minä siihen. Mikään kirkossa tekemäni ei vienyt minut lähemmäksi Häntä, mutta en tiennyt silloin muusta.
Suuri muutos elämässäni tuli 1974 kun tyttö saksantunniltani, Janny, joka oli roomalaiskatolinen uskova, kertoi minulle Herrasta kieliharjoitusten välissä. Olin ivannut äitini uskoa, mutta Janny oli erilainen – hän kertoi minulle tilanteista, joita hän ja hänen poikaystävänsä (hänen tuleva aviomiehensä) kohtasivat, kuinka he rukoilivat ja kuinka Herra vastasi noihin rukouksiin. Hän ei saarnannut minulle, kuten äitini teki, hän vain avasi sydämensä ja puhui vaeltamisesta teini-iän elämän halki uskossa.
Kun olin mielessäni jäljittänyt seitsemän perättäistä rukousvastausta, päätin, että se oli riittävä todistus siitä, että Jeesus ja Isä Jumala erityisesti saattoivat olla persoonallisia. Menin kotiin ja kävin päättelyketjun läpi – jos Jeesuksella on viimeinen sana elämässäni, niin sitten jos eläisin Hänelle, riippumatta siitä mitä muut ihmiset ajattelisivat minusta ja uskostani tai miten he vihaisivat minua tai puhuisivat minusta pahaa, jos Hänellä olisi viimeinen sana, olisi vain järkevää palvella Häntä nyt. Tuolla perusteella minä 'pyysin Hänet sydämeeni' – kerroin Hänelle uskovani Hänen olevan Jumala ja Hänen saavan elämäni, jos Hän sen halusi. (Vaikka vilpittömästi epäilin, että Hän tarttuisi tarjoukseeni). Sen jälkeen aloin puhua Isälle.
Rukouskokoukset
Jannyn poikaystävä oli johdattanut hänet Herran luo, Janny johdatti minut, sen jälkeen minä johdatin tyttöystäväni – sen nätintytön, jonka näin konfirmaatiossa 3 ja ½ vuotta aiemmin – Herran luo. He alkoivat opetuslapseuttaa Barbia ja minua, vaikken tiennyt, että se oli sitä mitä he tekivät. He vain olivat ystäviämme vieden meidät lauantai-illan rukouskokoukseen maataloon ja puhuen Herrasta Pizza Hutissa jälkeenpäin… ja noilla saksantunneilla. He jopa veivät meidät ajelulle eräänä päivänä maaseudulle, missä löysimme paikan jonkun nurmikolla, istuimme ringissä pitäen toisiamme kädestä ja rukoilimme, että Barb ja minä voisimme saada Pyhän Hengen kasteen. Ja me saimme.
Tuo lauantai-illan 'rukouskokous' joksi me sitä tuolloin kutsuimme, oli viikoittainen Hengen täyttämien uskovien kodissa kokoontuminen osanottajien tullessa kaikentyyppisistä taustoista, mutta täynnä rakkautta ja iloa ja puhtautta Herralle. Ylistyksessä käytettiin 1970-luvun instrumenttia autoharp'ia (sitraa muistuttava kielisoitin), jonka täytyy olla vaadittu instrumentti jossakin karismaattisen uudistuksen säännöstössä tai vastaavassa, koska autoharp-instrumenttia käytettään AINA tuolloin kokouksissa.
Meillä oli tapana ylistää kunnes emme kyenneet enää ylistämään. Tutkimme Raamattua, jollakulla oli opetus, oli rukousta jokaiselle joka halusi, ja jos koko ilta käytettiin ylistykseen tai ehkä rukoiluun jonkun puolesta tai jonkun paikalla olevan puolesta, olkoon niin, se täytyy olla sitä mitä Herra haluaa, joten ihmisen suunnitelmat pois, annetaan Jumalan olla Jumala.
Juuri siellä näin ensimmäisen ihmeeni. Noiden kokousten isäntäparilla oli farmikoira, saksanpaimenkoira, jota oli hevonen tai lehmä potkaissut niin, että yksi hammas roikkui kiinni pelkästään yhdestä kudossäikeestä ja sen suu oli turvoksissa ja toiset hampaat väärillä paikoilla potkun voimasta.
Otettuamme kätemme pois koiran kuonolta muutamia minuuttia aiemmin niin vahingoittuneena ollut suu ja hammas oli nyt täysin normaali, ja roikkunut hammas oli nyt lujasti paikoillaan – ja koira juoksi tiehensä leikkimaan täysin parantuneena!
Pilalla olemisen alku
Muistan menneeni takaisin Pyhän Andreaksen episkopaaliseen kirkkoon Pyhän Hengen kasteen jälkeen ja joidenkin noiden lauantai-illan rukouskokousten jälkeen ja lukeneeni liturgiaa järkytyksellä ja yllätyksellä – "Hei, tämä juttu on raamatullista!", sanoin itselleni. Nikean uskontunnustus ja apostolinen uskontunnustus olivat oikein! En ollut koskaan nähnyt sitä aiemmin. Olin ällistynyt siitä, että episkopaaleilla oli niin paljon ydinuskomuksesta oikein.
Ja sitten jumalanpalveluksen loppuosa jatkui… ja tuo epämukava tunne, jonka saat kun et sovi joukkoon ja luulet jokaisen näkevän tai tuntevan sen sinusta, tuli jyristen takaisin. Halusin takaisin meidän lauantai-illan rukouskokouksiimme! Halusin kertoa ihmisille siellä, etteivät he tarvitse kaikkia noita ulkoisia merkkejä. He eivät tarvitse alboja, suitsuketta, kolmea kellon kilahdusta, lasimaalauksia!
Olin matkalla pilalla olemiseen… mutta minulla oli vielä 25 vuotta lisää kuljettavana ennen kuin täysin tajusin sen. Enemmän ensi viikolla siitä, mikä pilasi minut. Siunauksin,
John Fenn
Muista lähettää sähköposti minulle osoitteeseen [email protected]
RSS Feed