Loukkaantumisen kulttuuri, osa 2
Hei kaikki,
Olin auttamassa Chrisiä valmistautumaan päivään hänen aamukylpynsä jälkeen ja hän kuuli lentokoneen lentävän ulkona. Chris on vanhin poikamme, iältään 36 tätä kirjoitettaessa, napanuora oli hänen kaulansa ympärillä hänen syntyessään ja hän kärsi hapenpuutteesta, joten henkisesti hän on noin nelivuotias.
"Isä! Lentokone!", hän sanoi, "Olet oikeassa, minäkin kuulen sen. Minneköhän se on menossa?", kysyin ja antamatta hänelle vastausaikaa jatkoin sokeana hänen kielensä päällä pyöriville sanoilleen: "Ehkä joku on lentämässä kotiin käytyään järvellä tänä viikonloppuna. Ehkä jotkut menevät töihin, ehkä jotkut tapaamaan ystäviä. Tai ehkä jotkut menevät kauas lomalle. Minne sinä luulet heidän menevän?" Selvästi Chris oli kohteliaasti odottanut minun lopettavan ja hän vastasi: "He menevät lentokentälle."
Keskustelun kadotettu taito
Hänen vastauksensa meni epäilemättä totuuden ytimeen – riippumatta siitä miksi tai minne ihmiset olivat lentämässä, he lensivät jollekin lentokentälle. Mutta minä olin niin uppoutunut itseeni ja kaikkiin kuvittelemiini mahdollisuuksiin, että tuskin huomasin Chrisin odottavan kärsivällisesti, jotta lakkaisin puhumasta. Tuo on yksi loukkaantumisen kulttuurin elementti, keskustelun kadotettu taito. Me kaikki hallitsemme jotakin keskustelua toisinaan, mutta emme tapanamme.
Loukkaantumisen vallassa oleva ei halua vaihtaa ajatuksia, sillä hän on itseensä uppoutunut. Hän haluaa oman äänensä ja vain sen tulevan kuulluksi. Hän haluaa käyttää sinua, ei oppia sinulta. Se saattaa tapahtua ajatusten tuulettamiseksi, ajan tappamiseksi, saadakseen sinut vahvistamaan mitä hän on jo päättänyt, mutta hän käyttää sinua oikeuttamaan oman päätöksensä samalla kuin hän teeskentelee, ettei ole vielä tehnyt päätöstä. Syyt ovat lukuisat, mutta kaikki tarkoittaa sitä, ettei hän osaa vaihtaa ajatuksia eikä hän sitä haluakaan.
Loukkaantumisen kulttuurissa oleva henkilö näkee toisen mielipiteen julki tuovan ihmisen uhkana ja sen tähden tuo toinen saa osakseen henkilökohtaisen hyökkäyksen tunteiden purkauksen muodossa.
Tämä on osa emotionaalista tasapainottomuutta, joka kuuluu yhteen loukkaantumisen kanssa. Ihmisen emotionaalista loukkaantumisen linnaketta ei voi loogisesti oikeuttaa ja hän tietää sen, mutta hän on liian hauras tai liiaksi mielensä pahoittanut tai stressaantunut tai hänellä on joku kätketty motiivi, lakatakseen tuijottamasta omaan napaansa ja kohdistaakseen katseensa siihen, mikä on loogista ja oikein ja mitä Herra haluaisi hänen tekevän. Hän tulkitsee sen hylkäykseksi ja kun hän on menettänyt kyvyn keskustella ja vaihtaa ajatuksia ilman että tuntisi olevansa uhattu, parjattu tai henkilökohtaisen hyökkäyksen kohteena, niinpä hän syyttää ja hyökkää takaisin, vaikka todellisuudessa häntä vastaan ei hyökätä – hän vain näkee asian niin. Kyllä, se on kypsymättömyyttä ja se on myös loukkaantumista.
Kun Paavali oli Mars-kukkulalla Ateenassa, mitä kuvataan Apt. 17:ssä, sinen kokoontuneet ihmiset etsivät ajatusten vaihtoa ja tekivät sitä ilman, että se olisi ollut henkilökohtaista. He tiesivät kuinka hyökätä jotakin ajatusta vastaan ilman että hyökkää ajatuksen esittänyttä vastaan.
Melkein jokainen ammatti-ihminen voi tunnistaa tämän ajatustenvaihdon idean
Joskus keskustelut tapahtuvat kiihkeästi väitellen, mutta niissä ei hyökätä henkilökohtaisesti toista ihmistä vastaan. Juristit, johtotehtävissä olevat, diplomaatit, opettajat, (toivottavasti) puolisot ja vanhemmat tietävät, mitä on käydä edestakaista kommenttien vaihtoa kiihkeästi eri näkemyksiä edustaen samalla kun kannatellaan ja osoitetaan arvostusta ja jopa rakkautta tuolle toiselle osapuolelle, mikä estää tekemästä asiasta henkilökohtaista.
(Jos haluaisin tarjota kihlapareille jonkin kurssin avioliittovalmennuksessa, se olisi tämä: opi kuinka väitellä. Opi ilmaisemaan ajatuksia tekemättä kommunikaatiostasi henkilökohtaista hyökkäystä, tuomatta esille menneisyyttä jne. Väittele ajatuksista, väittele käsitteistä, väittele tavoitteista, mutta älä tee siitä henkilökohtaista hyökkäystä.)
Mutta monet ihmiset, erityisesti ne, joilla on joko heikko puoliso tai joilla ei ole puolisoa eikä yhtään läheistä ystävää puhumassa heidän elämäänsä, rakastavat Jumalaa sydämessään, mutta elävät pienessä itsessään, joka määrittelee itsensä toisten kanssa vastatusten olevaksi ja siten loukkaantuu jokaiselle, jonka kanssa he ovat eri mieltä tai joka loukkaa heidän tunteitaan. Nämä ihmiset elävät ’itsestä’ käsin, eivät heissä olevasta Kristuksesta käsin.
Sen sijaan että tällainen henkilö komentaisi itseään tai antaisi Jumalan käskeä, mitä hän tuntee ja ajattelee, hän antaa emootioidensa määrätä, mitä hän tuntee ja ajattelee.
Vau, siinäpä vasta maan päällä Kristuksessa elämistä ilman että tuo mitään ikuiseen juhlaan kuin vain poroksi palavaa puuta, heinää ja olkia elämästään. En haluaisi olla heidän asemassaan tuona päivänä.
Kuitenkin näillä samoilla ihmisillä on usein työpaikka ja olen varma, että kun joku töissä sanoo tai tekee jotakin sellaista, josta he eivät ole samaa mieltä, he eivät lähde pois työpaikaltaan sinne koskaan palaamatta – koska he tarvitsevat palkkarahat. Kuitenkin nämä samat kristityt, jotka tietävät, että tulevat tekemään tiliä Luojalleen, elävät vihan ja loukkaantumisen vallassa toista kristittyä kohtaan ja lopettavat ihmissuhteita vaikka me kaikki tulemme tuntemaan toisemme taivaassa ikuisesti – kuitenkaan heillä ei ole mitään jumalanpelkoa, ei mitään halua olla Kristuksen kaltainen jos Kristuksen kaltaisena oleminen haastaa heidät muuttamaan sen, mitä he tuntevat ja ajattelevat.
Laiskuutta?
Vuosien aikana olen huomannut helposti loukkaantuvien olevan hengellisesti laiskoja, eivätkä he halua liikuttaa hengellistä ahteriaan. Tarkoitan sillä tätä: kuvittele joku laiska työntekijä, joka pitää pitkän tauon ja loukkaantuu, kun päällikkö käskee häntä ryhtymään töihin. Sen sijaan että hän näkisi pomonsa käskyn ‘Tiedättekö, hän on oikeassa, olin pitänyt liian pitkän tauon ja aiheutan haittaa työkavereilleni’, hän sanoo: ‘Pomo ei pidä minusta. ’
Omassa pienemmässä, emotionaalisessa itsessään elävä henkilö tarkastelee missä muodossa tahansa olevaa kommunikaatiota loukkaantumisen linssien läpi. Hän olettaa vastauksen antavan ihmisen olevan vihainen tai levoton, hyökkäävä tai harmistunut – joten hän näkee keskustelussa, sähköpostissa, puhelussa tai kirjeessä asioita, joita ei ole tarkoitettu. Tämä on hänelle normaalia, vaikka rakkaus sanoo uskovansa parasta ja etsivänsä parasta. Jeesukselle kuuliainen ihminen muuttaa asennettaan ja sanoo: ‘Hän on oikeassa, olen pitänyt liian pitkän tauon ja pomo haluaa sitä mikä on parasta minulle ja firmalle ja työkavereilleni.’ Tuo on rakkautta, asenne jonka mukaan pomo ei pidä hänestä on loukkaantumisen kulttuuria.
Kun tällainen henkilö on loukkaantunut, hän vastuun omasta elämästään ja asenteestaan ottamisen sijasta on kykenemätön näkemään, että hänen pitkä taukonsa haittaa toisia työntekijöitä. Hän on laiska, sokea sille, että hänen työkaverinsa tarvitsevat hänet töihin, on halukkaampi siihen, että antaa toisen tehdä hänen työnsä sen sijaan, että ottaisi vastuun itsestään.
Sijoita tuo laiskuus hengelliselle tasolle ja se tarkoittaa sitä, että joku on halukkaampi loukkaantumaan kuin tekemään sen mitä Jumala pyytää. ‘Herra, on liian vaikea pyytää anteeksi, joten etkö vain hoitaisi asiaa ja pitäisi tiliäni puhdistettuna niin että voin jatkaa matkaa.’
Maailma on hermostunut ja etsii asioita, joihin loukkaantua. Mutta me emme ole oppineet sillä tavoin tuntemaan Kristusta.
Minulta on kysytty monta kertaa kuinka pidän sydämeni ja motiivini oikeina Herran edessä
Se on hyvin yksinkertaista: en muodosta mielessäni ja emootioissani mielipiteitä toisen ihmisen teoista. Arvioin hänen elämänsä hedelmää kuten Jeesus käski tehdä, enkä arvioi heidän sydäntään, mikä on myös sitä mitä Jeesus sanoi. Sillä tavoin haluan vain vilpittömästi ja rehellisesti parasta hänelle ja sen tähden minulla ei ole tuossa ihmissuhteessa mitään kätkettyjä motiiveja.
Paavali ilmaisi asian eri sanoin mm. Room. 14:ssä Paul todeten pohjimmiltaan: ‘Mitä he tekevät, he tekevät Herralle, joten se on heidän asiansa, ei teidän.’ Minun täytyy ehkä suojella itseäni sellaisilta teoilta, joiden arvioin olevan syntisiä tai mahdollisesti vaarallisia minulle tai perheelleni, mutta en arvioi ihmisten sydäntä. Vain Jumala tuntee sydämen. Ihmisluonnon ollessa mikä se on ihmiset arvioivat itseään motiiviensa perustella, mutta arvioivat toisia omien odotustensa perusteella. Ja se vie heidät suoraan siihen, että he loukkaantuvat ja pahoittavat mielensä. Jos teet voitavasi tehdäksesi rauhan ja he kieltäytyvät, heidän ongelmansa on Herran kanssa, ei sinun. Joten anna Hänen hoitaa heidät.
Tajusin kauan aikaa sitten olevani jo ikuisuudessa – me emme kuole ja sitten astu ikuisuuteen, me olemme jo ikuisuudessa. Se tarkoittaa sitä, että me kaikki tulemme tuntemaan toisemme erittäin hyvin seuraavina 200, 500 ja 5.000 vuotena ja niiden yli. Joten miksemme olisi yhtä mieltä siitä mistä voimme olla yhtä mieltä juuri nyt, koska 10.000 vuoden päästä onko meidän erimielisyyksillämme tässä elämässä lainkaan mitään merkitystä?
Muistan Polykarpoksen, Smyrnan piispan sanat ennen kuin hänet poltettiin roviolla siksi, että hän kieltäytyi polttamasta suitsuketta keisarille: "86 vuotta olen Häntä palvellut eikä Hän ole tehnyt minulle mitään vääryyttä. Kuinka minä voin rienata Herraani ja Vapahtajaani? Te uhkailette minua tulolla, joka palaa jonkin aikaa ja hetken jälkeen se tukahtuu; mutta olette tietämättömiä siitä iankaikkisesta rangaistuksesta, joka on valmistettu pahoille."
Niille, jotka loukkaantuvat kovin herkästi, tekisi mielestäni hyvää mennä itseensä ja katsoa tarkkaan tätä näkökulmaa ikuisuuteen, olivatpa he kristittyjä tai ei. Uusi hajanainen ajatus ensi viikolla, siihen saakka, siunauksin,
John Fenn