How to Experience His Presence #4, Parrot
Kuinka kokea Hänen läsnäolonsa osa 4, papukaija
Hei kaikki,
isoisäni oli lääkäri, joka aloitti vastaanottonsa pienessä Philippin kaupungissa Länsi-Virginiassa, jossa äitini syntyi 1934. Vielä tänäänkin Philippin asukasluku on vain 2870, joten hän oli aito pikkukaupungin lääkäri 1930-luvun alkupuolella. Myöhemmin hän muutti nuoren perheensä Kokomoon, Indianaan, missä äiti varttui, meni naimisin ja minä synnyn ja kasvoin.
Eräänä päivänä ollessani 17-vuotias ja vierailulla isovanhempieni luona, isoisä käytti vierailuani tekosyynä syödäkseen suosikkivälipalaansa: kulhollisen Breyersin vaniljajäätelöä – sellaista, jossa on tummia vaniljapilkkuja. Istuutuessamme keittiönpöydän ja jäätelökulhojemme ääreen hän alkoi kertoa minulle vastaanottonsa alkuajoista Philippissä:
Kuume
"Eräänä päivänä rouva Richardson tuli käymään ja sopi isoäitisi kanssa vastaanotolle tulemisesta, koska rouva oli sairas, mutta hän ei ilmaantunutkaan paikalle vastaanottoaikana tuona iltapäivänä. (Isoäitini oli sairaanhoitaja ja avusti isoisääni tuohon aikaan). Olin huolissani ajatellen hänen olevan liian sairas tullakseen vastaanotolle, joten kävelin hänen kotiinsa ja koputin verkkomaiseen ulompaan ulko-oveen.
Oli kesä ja tuohon aikaan meillä ei ollut ilmastointia, me vain avasimme ovet ja ikkunat. Kun olin koputtanut ulko-ovea, rouva Richardson sanoi: ”Hei, kuka siellä?”, joten vastasin: ”Rouva Richardson, täällä tohtori Good. Ette tullut vastaanottoajallenne, joten halusin poiketa tarkistamaan, kuinka voitte. Oletteko kunnossa?”
Isoisä vaikeni hetkeksi, jotta kumpikin meistä saattoi haukata nopeasti sulavaa jäätelöä ja minä hämmennyin, sillä hän pidätteli hymyä ja hänen silmänsä tuikkivat hänen muistellessaan: ”Rouva sanoi jälleen: ’Hei, kuka siellä?’. Niinpä tällä kertaa sanoin vähän kovempaa: ’Rouva Richardson, täällä on tohtori Good. Kuinka voitte, tarvitsetteko apua?’
Houreinen
"Siihen mennessä olin jo alkanut ajatella hänen olevan kuumehoureessa tai liian heikko ja sekava vastatakseen kunnolla, joten olin hyvin huolissani hänestä. Juoksin nopeasti keittiön takaovelle, jossa oli samanlainen ulko-ovi kuin talon etuosassa. Keittiö oli tyhjä häkissä olevaa papukaijaa lukuun ottamatta, joten koputin ovelle ja kurkistelin verkko-oven läpi kädet kuppimaisiksi silmien ympärille taivutettuna huutaessani melkoisen huolestuneena: ”Rouva Richardson, täällä tohtori Good. Tarvitsetteko apua?” (Istuin ihan tuolin reunalla, sillä nyt minä olin naisesta huolistani)
Mutta isoisä alkoi nauraa niin makeasti, että hänen täytyi pyyhkiä kyyneliä silmistään, mikä jätti minut hämmennyksen valtaan. Muistan, että yhtäkkiä tajusin sen, ettei minulla ehkä olisi jäljellä kovin monta tämänkaltaista hetkeä hänen kanssaan, joten piirsin jokaisen yksityiskohdan nuoreen mieleeni samalla, kun yritin arvailla hänen naurunsa syytä. Isoäiti alkoi häärätä pöydän korjaamisen parissa antaakseen isoisälle aikaa tarinan kertomiseen hädin tuskin omaa kikatustaan pidätellen, minkä epäilen johtuneen yhtä paljon siitä, että hän nautti isoisän naurusta kuin siitä, että hän muisti tarinan.
Itsensä hädin tuskin hilliten isoisä jatkoi: “John, painaessani kasvoni verkko-ovea vasten papukaija puhui minulle selkeällä, kuuluvalla äänellä: “Hei, kuka siellä?”
Ja niin me kaikki purskahdimme nauruun, kun isoisä totesi ilmiselvän asian: “Olin puhunut koko ajan papukaijalle!” Mitä minuun tulee, nauraminen johtui osaksi tarinasta, osaksi siitä näystä, kun isoäiti ja isoisä nauroivat niin makeasti yhdessä; isoäiti kosketti isoisän olkapäätä hellästi muistoa jakaessaan ja yhtäkkiä koin olevani sivullinen, jolle on annettu etuoikeus todistaa jotakin ihmeellistä ja koskettavaa, joka ei koskaan palaisi.
Alle kaksi vuotta myöhemmin isoäiti kuoli yllättäen ja isoisältä katosi elämänhalu. Lähetin tuon tarinan Valittuihin Paloihin julkaistavaksi jollakin huumoripalstalle, mutta minulla oli etuoikeus kuulla juttu suoraan isoisältä. Entäpä rouva Richardson Isoisä sai myöhemmin kuulla, että rouva oli alkanut tuntea olonsa paremmaksi, joten hän oli kävellyt kaupunkiin ostoksille, muttei ollut vaivautunut perumaan vastaanottoaikaansa.
Tunnetko Herran, vai tunnetko vain Sanan?
Isoisäni luuli tuntevansa rouva Richardsonin tahdon hänen sanansa tähden. Rouva oli pistäytynyt isovanhempieni kotona, puhunut isoäitini kanssa, kuvaillut oireensa ja sopinut vastaanottoajasta. Sen jälkeen isoäiti kertoi isoisälle sen, mitä rouva Richardson oli sanonut. Isoisä tunsi rouva Richardsonin sen sanan kautta, jonka hänelle oli välittänyt eteenpäin joku toinen.
Jotkut kristityt tuntevat Herran samalla tavalla kuin isoisäni luuli tuntevansa rouva Richardsonin. Välikäsi, välittäjä on kertonut heille Hänestä, kertonut heille, mitä Hän sanoi, joten he luulevat tuntevansa Hänet, sillä heillä on Hänen Sanansa. Mutta kun tulee kriisi, jolloin heillä on todella tarve kuulla Häneltä suoraan, no...
Isoisäni havaitsi, ettei hän tuntenut rouva Richardsonin ääntä tai muuten hän ei olisi puhunut rouvan papukaijalle. Näin on myös asia silloin, kun uskovat yrittävät seurata sitä, minkä he luulevat olevan Jumalan Sanaa jossain kriisissä tai päätöksenteon hetkellä, ja he havaitsevat, etteivät he todella tunne Hänen ääntään – eivätkä voi kuvitella, miksi Hän on niin ilkeä heitä kohtaan tai miksi usko ei toimi tai miksi Hän näyttää etäiseltä ja piittaamattomalta. Mutta he eivät tunne Häntä, he tuntevat Hänen Sanansa, sen mitä muut sanovat Hänestä, joitakin opetuksia periaatteista ja käsitteistä. Mutta he eivät tunne Häntä.
Kuinka he sen tekivät?
Kristityt meidän päivinämme tekevät asiat takaperoisesti ensimmäisen vuosisadan uskoviin verrattuna, ja kuitenkin he mullistivat maailmansa muutamassa vuodessa, kun taas me havaitsemme omaavamme joka vuosi yhä vähemmän vaikutusvaltaa omassa maailmassamme. Uudet kreikkalaiset ja roomalaiset Jeesukseen uskovat eivät tienneet paljoakaan juutalaisesta kulttuurista, he eivät tunteneet Vanhaa Testamenttia, eikä Uutta Testamenttia ollut vielä kirjoitettu.
Mitä jos kaikki Raamattusi ja opetusta sisältävät cd-levyt, MP3:t ja hakuteokset lakkaisivat yhtäkkiä olemasta olemassa? Mitä jos sinulla ei olisi muistissasi yhtäkään Raamatun lukua ja jaetta, koska ei ollut mitään lukua tai jaetta, jota painaa mieleen? Vastaus: joutuisit kohtaamaan tilanteen, jossa tulee oppia tuntemaan Hänet, joka elää hengessäsi.
Tänään keskitämme kaikki ponnistuksemme kirjoitettuun Sanaan ja Hänen tuntemiseensa Sanan kautta. Hyvä niin, tietenkin, mutta ensimmäisen vuosisadan uskovilla ei ollut Uutta Testamenttia – he oppivat tuntemaan Hänen läsnäolonsa sisällään. Hän oli heidän oppaansa. Hän oli heidän opastajansa. Hän oli heidän johtajansa ja apunsa kriisin ja päätöksenteon hetkellä. Ei ollut kirjakääröjä, joiden puoleen kääntyä löytääkseen jonkun luvun ja jakeen, oli vain Kristus heissä, kirkkauden toivo. Heidän TÄYTYI tuntea Hänet. Me etsimme periaatteita, he etsivät Jumalaa.
Ei resursseja
Klassiset kommentaattorit uskovat, että Markuksen ja Matteuksen evankeliumit kirjoitettiin niinkin myöhään kuin 66 - 70 jKr., Pietarin ja Paavalin kuoleman jälkeen ja noin 40 vuotta ristin jälkeen, vaikka jotkut uskovat Markuksen ja sen jälkeen Matteuksen tulleen kirjoitetuksi 30- tai 40- luvuilla jKr., ja jotkut sanovat aikaväliksi 80 - 90 – luvun. Mutta nuo ovat vain kaksi evankeliumikirjaa siitä kokonaisuudesta, josta tuli meidän Uusi Testamenttimme.
Luukas päättää Apostolien teot siihen, että Paavali on Roomassa vuokratalossa noin vuonna 62 jKr., joten tiedämme Apostolien tekojen tulleen kirjoitetuksi vuoden 62 jälkeen. Apostolien teot on vain osa kaksi Luukkaan evankeliumia, joista kumpikin osa oli alkujaan kirjoitettu roomalaiselle Teofilus-nimiselle kristitylle, joka halusi tietää tästä Kristuksesta, joka nyt asui hänen uudesti syntyneessä hengessään. (Lk 1:3, Apt. 1:1)
Sekä Pietari että Paavali kuolivat noin vuonna 66 jKr., eikä Johannes kirjoittanut evankeliumiaan, kolmea kirjettään ja Ilmestyskirjaa ennen kuin 90-luvun loppupuolella tai 100-luvun alkupuolella jKr. Ei ollut mitään Uutta Testamenttia, jonka puoleen kristityt olisivat voineet kääntyä!
Kuinka siis uudet uskovat ensimmäisellä vuosisadalla tunsivat Jumalan, jos eivät Hänen kirjoitetun Sanansa kautta? Se tapahtui HÄNEN tuntemisensa kautta. Keskustelua käyden, luonnollisesti, elämän halki Hänen kanssaan vaeltaen. Jos heidän täytyi tietää siitä, mitä Isällä oli heidän tulevaisuuttaan varten, ei ollut mitään rukouspuhelinta johon soittaa, ei mitään kuumaa linjaa johon soittaa ja jossa 20 dollarilla kuukaudessa he saattoivat soittaa ja saada henkilökohtaisen profetian.
Ei ollut mitään kristillistä vapauttamiskonferenssia, ei konferenssia lastesi ja perheesi pelastamisesta, ei kirjakauppoja, joissa on teologiaa koskevien teoksia käytävän kummallakin puolen tai Vanhan Testamentin historian ja kulttuurin tutkimusta. Heillä ei ollut mitään muuta resurssia kuin Jumala, joka asui heissä. Ja tuo riitti mullistamaan Rooman valtakunnan!
Ajattele sitä!
Kun Paavali käski efesolaisia uskovia lakata olemasta enää lapsia, jotka ” ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa, vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus”, kuinka he aikoivat tehdä tuon ilman lukua ja jaetta, jolla seistä? (Ef. 4: 14 - 15)
Kun Paavali kirjoitti roomalaisille opettaen juutalaisesta laista ja kertoi siitä, kuinka osa hänestä halusi tehdä oikein ja osa hänestä halusi tehdä syntiä ja kuinka voittaa synti vaeltamalla uudessa elämässä Kristuksessa, kuinka luulet heidän kyenneen tekemään sen ilman lukua ja jaetta, rukouspuhelinta, johon soittaa kiusauksen hetkellä eikä ollut mitään sivua, jonka puoleen kääntyä jotta voi ’seistä Sanassa’.
Gilliganin saari
Heidän täytyi tuntea Herra sisällään. Heidän uskonsa oli päättävästä uskoa. Määrätietoista uskoa. Heillä oli selkärankaa, he tiesivät, että Kristuksen asuminen heissä tarkoitti enemmistöä missä tahansa tilanteessa, jopa marttyyriuden edessä. Ei mikään paholainen, ei mikään keisari voinut erottaa heitä siitä tosiasiasta, että he tiesivät, he tunsivat, he vaelsivat Jumalan kanssa, joka asui heidän sisällään. Heillä ei ollut mitään lukua tai jaetta jolla seistä, he tiesivät ja tunsivat Hänen läsnäolonsa sisällään.
Heidän täytyi vaeltaa Hänen heissä olevassa läsnäolossaan, sillä ei ollut mitään muuta tietä tuntea Hänet. Oletko sinä liian riippuvainen siitä, mitä muut sanovat Isästä ja Herrasta? Mitä jos sinulla ei olisi Raamattua, ei kristillistä TV:tä, ei lainkaan mitään muuta opetusta kuin ympärilläsi olevien todistukset siitä, mitä Herra on tehnyt heidän elämässään sekä omat muistosi Hänen uskollisuudestaan elämässäsi?
Siis ehkäpä jonkin aikaa ole kuin Gilligan ja haaksirikkoiset: ei puhelinta, ei valoja, ei autoa, ei yhtäkään ylellisyyttä, kuten Robinson Crusoe, niin primitiivinen kuin vain voi olla... pane syrjään modernit apukeinomme ja opi olemaan riippuvainen Hänen tuntemisestaan, eläen Hänen läsnäolossaan, siirtäen huomiotasi päivän kuluessa edestakaisin ympäröivästä maailmasta Häneen sisälläsi ja sitten taas takaisin... ja keskustele, ilmaise jokin ajatus, kysy: ’Mitä ajattelet tästä, Isä?’... ja viritä korvasi Hänen pieneen ja hiljaiseen ääneensä, joka leijuu ylöspäin hengestäsi.
Äläkä koskaan enää kadota päättäväisyyttäsi tuntea ensin ja ennen kaikkea Hänet, joka asuu hengessäsi; anna kaiken muun olla vain tukea, ei ensisijainen keskittymisesi kohde joka on Kristus sinussa, kirkkauden toivo.
Uusi aihe ensi viikolla, siunauksin,
John Fenn
www.cwowi.org
Kuinka kokea Hänen läsnäolonsa osa 4, papukaija
Hei kaikki,
isoisäni oli lääkäri, joka aloitti vastaanottonsa pienessä Philippin kaupungissa Länsi-Virginiassa, jossa äitini syntyi 1934. Vielä tänäänkin Philippin asukasluku on vain 2870, joten hän oli aito pikkukaupungin lääkäri 1930-luvun alkupuolella. Myöhemmin hän muutti nuoren perheensä Kokomoon, Indianaan, missä äiti varttui, meni naimisin ja minä synnyn ja kasvoin.
Eräänä päivänä ollessani 17-vuotias ja vierailulla isovanhempieni luona, isoisä käytti vierailuani tekosyynä syödäkseen suosikkivälipalaansa: kulhollisen Breyersin vaniljajäätelöä – sellaista, jossa on tummia vaniljapilkkuja. Istuutuessamme keittiönpöydän ja jäätelökulhojemme ääreen hän alkoi kertoa minulle vastaanottonsa alkuajoista Philippissä:
Kuume
"Eräänä päivänä rouva Richardson tuli käymään ja sopi isoäitisi kanssa vastaanotolle tulemisesta, koska rouva oli sairas, mutta hän ei ilmaantunutkaan paikalle vastaanottoaikana tuona iltapäivänä. (Isoäitini oli sairaanhoitaja ja avusti isoisääni tuohon aikaan). Olin huolissani ajatellen hänen olevan liian sairas tullakseen vastaanotolle, joten kävelin hänen kotiinsa ja koputin verkkomaiseen ulompaan ulko-oveen.
Oli kesä ja tuohon aikaan meillä ei ollut ilmastointia, me vain avasimme ovet ja ikkunat. Kun olin koputtanut ulko-ovea, rouva Richardson sanoi: ”Hei, kuka siellä?”, joten vastasin: ”Rouva Richardson, täällä tohtori Good. Ette tullut vastaanottoajallenne, joten halusin poiketa tarkistamaan, kuinka voitte. Oletteko kunnossa?”
Isoisä vaikeni hetkeksi, jotta kumpikin meistä saattoi haukata nopeasti sulavaa jäätelöä ja minä hämmennyin, sillä hän pidätteli hymyä ja hänen silmänsä tuikkivat hänen muistellessaan: ”Rouva sanoi jälleen: ’Hei, kuka siellä?’. Niinpä tällä kertaa sanoin vähän kovempaa: ’Rouva Richardson, täällä on tohtori Good. Kuinka voitte, tarvitsetteko apua?’
Houreinen
"Siihen mennessä olin jo alkanut ajatella hänen olevan kuumehoureessa tai liian heikko ja sekava vastatakseen kunnolla, joten olin hyvin huolissani hänestä. Juoksin nopeasti keittiön takaovelle, jossa oli samanlainen ulko-ovi kuin talon etuosassa. Keittiö oli tyhjä häkissä olevaa papukaijaa lukuun ottamatta, joten koputin ovelle ja kurkistelin verkko-oven läpi kädet kuppimaisiksi silmien ympärille taivutettuna huutaessani melkoisen huolestuneena: ”Rouva Richardson, täällä tohtori Good. Tarvitsetteko apua?” (Istuin ihan tuolin reunalla, sillä nyt minä olin naisesta huolistani)
Mutta isoisä alkoi nauraa niin makeasti, että hänen täytyi pyyhkiä kyyneliä silmistään, mikä jätti minut hämmennyksen valtaan. Muistan, että yhtäkkiä tajusin sen, ettei minulla ehkä olisi jäljellä kovin monta tämänkaltaista hetkeä hänen kanssaan, joten piirsin jokaisen yksityiskohdan nuoreen mieleeni samalla, kun yritin arvailla hänen naurunsa syytä. Isoäiti alkoi häärätä pöydän korjaamisen parissa antaakseen isoisälle aikaa tarinan kertomiseen hädin tuskin omaa kikatustaan pidätellen, minkä epäilen johtuneen yhtä paljon siitä, että hän nautti isoisän naurusta kuin siitä, että hän muisti tarinan.
Itsensä hädin tuskin hilliten isoisä jatkoi: “John, painaessani kasvoni verkko-ovea vasten papukaija puhui minulle selkeällä, kuuluvalla äänellä: “Hei, kuka siellä?”
Ja niin me kaikki purskahdimme nauruun, kun isoisä totesi ilmiselvän asian: “Olin puhunut koko ajan papukaijalle!” Mitä minuun tulee, nauraminen johtui osaksi tarinasta, osaksi siitä näystä, kun isoäiti ja isoisä nauroivat niin makeasti yhdessä; isoäiti kosketti isoisän olkapäätä hellästi muistoa jakaessaan ja yhtäkkiä koin olevani sivullinen, jolle on annettu etuoikeus todistaa jotakin ihmeellistä ja koskettavaa, joka ei koskaan palaisi.
Alle kaksi vuotta myöhemmin isoäiti kuoli yllättäen ja isoisältä katosi elämänhalu. Lähetin tuon tarinan Valittuihin Paloihin julkaistavaksi jollakin huumoripalstalle, mutta minulla oli etuoikeus kuulla juttu suoraan isoisältä. Entäpä rouva Richardson Isoisä sai myöhemmin kuulla, että rouva oli alkanut tuntea olonsa paremmaksi, joten hän oli kävellyt kaupunkiin ostoksille, muttei ollut vaivautunut perumaan vastaanottoaikaansa.
Tunnetko Herran, vai tunnetko vain Sanan?
Isoisäni luuli tuntevansa rouva Richardsonin tahdon hänen sanansa tähden. Rouva oli pistäytynyt isovanhempieni kotona, puhunut isoäitini kanssa, kuvaillut oireensa ja sopinut vastaanottoajasta. Sen jälkeen isoäiti kertoi isoisälle sen, mitä rouva Richardson oli sanonut. Isoisä tunsi rouva Richardsonin sen sanan kautta, jonka hänelle oli välittänyt eteenpäin joku toinen.
Jotkut kristityt tuntevat Herran samalla tavalla kuin isoisäni luuli tuntevansa rouva Richardsonin. Välikäsi, välittäjä on kertonut heille Hänestä, kertonut heille, mitä Hän sanoi, joten he luulevat tuntevansa Hänet, sillä heillä on Hänen Sanansa. Mutta kun tulee kriisi, jolloin heillä on todella tarve kuulla Häneltä suoraan, no...
Isoisäni havaitsi, ettei hän tuntenut rouva Richardsonin ääntä tai muuten hän ei olisi puhunut rouvan papukaijalle. Näin on myös asia silloin, kun uskovat yrittävät seurata sitä, minkä he luulevat olevan Jumalan Sanaa jossain kriisissä tai päätöksenteon hetkellä, ja he havaitsevat, etteivät he todella tunne Hänen ääntään – eivätkä voi kuvitella, miksi Hän on niin ilkeä heitä kohtaan tai miksi usko ei toimi tai miksi Hän näyttää etäiseltä ja piittaamattomalta. Mutta he eivät tunne Häntä, he tuntevat Hänen Sanansa, sen mitä muut sanovat Hänestä, joitakin opetuksia periaatteista ja käsitteistä. Mutta he eivät tunne Häntä.
Kuinka he sen tekivät?
Kristityt meidän päivinämme tekevät asiat takaperoisesti ensimmäisen vuosisadan uskoviin verrattuna, ja kuitenkin he mullistivat maailmansa muutamassa vuodessa, kun taas me havaitsemme omaavamme joka vuosi yhä vähemmän vaikutusvaltaa omassa maailmassamme. Uudet kreikkalaiset ja roomalaiset Jeesukseen uskovat eivät tienneet paljoakaan juutalaisesta kulttuurista, he eivät tunteneet Vanhaa Testamenttia, eikä Uutta Testamenttia ollut vielä kirjoitettu.
Mitä jos kaikki Raamattusi ja opetusta sisältävät cd-levyt, MP3:t ja hakuteokset lakkaisivat yhtäkkiä olemasta olemassa? Mitä jos sinulla ei olisi muistissasi yhtäkään Raamatun lukua ja jaetta, koska ei ollut mitään lukua tai jaetta, jota painaa mieleen? Vastaus: joutuisit kohtaamaan tilanteen, jossa tulee oppia tuntemaan Hänet, joka elää hengessäsi.
Tänään keskitämme kaikki ponnistuksemme kirjoitettuun Sanaan ja Hänen tuntemiseensa Sanan kautta. Hyvä niin, tietenkin, mutta ensimmäisen vuosisadan uskovilla ei ollut Uutta Testamenttia – he oppivat tuntemaan Hänen läsnäolonsa sisällään. Hän oli heidän oppaansa. Hän oli heidän opastajansa. Hän oli heidän johtajansa ja apunsa kriisin ja päätöksenteon hetkellä. Ei ollut kirjakääröjä, joiden puoleen kääntyä löytääkseen jonkun luvun ja jakeen, oli vain Kristus heissä, kirkkauden toivo. Heidän TÄYTYI tuntea Hänet. Me etsimme periaatteita, he etsivät Jumalaa.
Ei resursseja
Klassiset kommentaattorit uskovat, että Markuksen ja Matteuksen evankeliumit kirjoitettiin niinkin myöhään kuin 66 - 70 jKr., Pietarin ja Paavalin kuoleman jälkeen ja noin 40 vuotta ristin jälkeen, vaikka jotkut uskovat Markuksen ja sen jälkeen Matteuksen tulleen kirjoitetuksi 30- tai 40- luvuilla jKr., ja jotkut sanovat aikaväliksi 80 - 90 – luvun. Mutta nuo ovat vain kaksi evankeliumikirjaa siitä kokonaisuudesta, josta tuli meidän Uusi Testamenttimme.
Luukas päättää Apostolien teot siihen, että Paavali on Roomassa vuokratalossa noin vuonna 62 jKr., joten tiedämme Apostolien tekojen tulleen kirjoitetuksi vuoden 62 jälkeen. Apostolien teot on vain osa kaksi Luukkaan evankeliumia, joista kumpikin osa oli alkujaan kirjoitettu roomalaiselle Teofilus-nimiselle kristitylle, joka halusi tietää tästä Kristuksesta, joka nyt asui hänen uudesti syntyneessä hengessään. (Lk 1:3, Apt. 1:1)
Sekä Pietari että Paavali kuolivat noin vuonna 66 jKr., eikä Johannes kirjoittanut evankeliumiaan, kolmea kirjettään ja Ilmestyskirjaa ennen kuin 90-luvun loppupuolella tai 100-luvun alkupuolella jKr. Ei ollut mitään Uutta Testamenttia, jonka puoleen kristityt olisivat voineet kääntyä!
Kuinka siis uudet uskovat ensimmäisellä vuosisadalla tunsivat Jumalan, jos eivät Hänen kirjoitetun Sanansa kautta? Se tapahtui HÄNEN tuntemisensa kautta. Keskustelua käyden, luonnollisesti, elämän halki Hänen kanssaan vaeltaen. Jos heidän täytyi tietää siitä, mitä Isällä oli heidän tulevaisuuttaan varten, ei ollut mitään rukouspuhelinta johon soittaa, ei mitään kuumaa linjaa johon soittaa ja jossa 20 dollarilla kuukaudessa he saattoivat soittaa ja saada henkilökohtaisen profetian.
Ei ollut mitään kristillistä vapauttamiskonferenssia, ei konferenssia lastesi ja perheesi pelastamisesta, ei kirjakauppoja, joissa on teologiaa koskevien teoksia käytävän kummallakin puolen tai Vanhan Testamentin historian ja kulttuurin tutkimusta. Heillä ei ollut mitään muuta resurssia kuin Jumala, joka asui heissä. Ja tuo riitti mullistamaan Rooman valtakunnan!
Ajattele sitä!
Kun Paavali käski efesolaisia uskovia lakata olemasta enää lapsia, jotka ” ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa, vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus”, kuinka he aikoivat tehdä tuon ilman lukua ja jaetta, jolla seistä? (Ef. 4: 14 - 15)
Kun Paavali kirjoitti roomalaisille opettaen juutalaisesta laista ja kertoi siitä, kuinka osa hänestä halusi tehdä oikein ja osa hänestä halusi tehdä syntiä ja kuinka voittaa synti vaeltamalla uudessa elämässä Kristuksessa, kuinka luulet heidän kyenneen tekemään sen ilman lukua ja jaetta, rukouspuhelinta, johon soittaa kiusauksen hetkellä eikä ollut mitään sivua, jonka puoleen kääntyä jotta voi ’seistä Sanassa’.
Gilliganin saari
Heidän täytyi tuntea Herra sisällään. Heidän uskonsa oli päättävästä uskoa. Määrätietoista uskoa. Heillä oli selkärankaa, he tiesivät, että Kristuksen asuminen heissä tarkoitti enemmistöä missä tahansa tilanteessa, jopa marttyyriuden edessä. Ei mikään paholainen, ei mikään keisari voinut erottaa heitä siitä tosiasiasta, että he tiesivät, he tunsivat, he vaelsivat Jumalan kanssa, joka asui heidän sisällään. Heillä ei ollut mitään lukua tai jaetta jolla seistä, he tiesivät ja tunsivat Hänen läsnäolonsa sisällään.
Heidän täytyi vaeltaa Hänen heissä olevassa läsnäolossaan, sillä ei ollut mitään muuta tietä tuntea Hänet. Oletko sinä liian riippuvainen siitä, mitä muut sanovat Isästä ja Herrasta? Mitä jos sinulla ei olisi Raamattua, ei kristillistä TV:tä, ei lainkaan mitään muuta opetusta kuin ympärilläsi olevien todistukset siitä, mitä Herra on tehnyt heidän elämässään sekä omat muistosi Hänen uskollisuudestaan elämässäsi?
Siis ehkäpä jonkin aikaa ole kuin Gilligan ja haaksirikkoiset: ei puhelinta, ei valoja, ei autoa, ei yhtäkään ylellisyyttä, kuten Robinson Crusoe, niin primitiivinen kuin vain voi olla... pane syrjään modernit apukeinomme ja opi olemaan riippuvainen Hänen tuntemisestaan, eläen Hänen läsnäolossaan, siirtäen huomiotasi päivän kuluessa edestakaisin ympäröivästä maailmasta Häneen sisälläsi ja sitten taas takaisin... ja keskustele, ilmaise jokin ajatus, kysy: ’Mitä ajattelet tästä, Isä?’... ja viritä korvasi Hänen pieneen ja hiljaiseen ääneensä, joka leijuu ylöspäin hengestäsi.
Äläkä koskaan enää kadota päättäväisyyttäsi tuntea ensin ja ennen kaikkea Hänet, joka asuu hengessäsi; anna kaiken muun olla vain tukea, ei ensisijainen keskittymisesi kohde joka on Kristus sinussa, kirkkauden toivo.
Uusi aihe ensi viikolla, siunauksin,
John Fenn
www.cwowi.org
RSS Feed