Like Kids at Christmas # 1
Kuin lapset jouluna, osa 1
Hei kaikki,
Vartuin isossa talossa, jossa pitkä käytävä vei neljään makuuhuoneeseen ja yhteen kylpyhuoneeseen. Toisessa päässä taloa oli meidän perhehuoneeksi kutsumamme tila tai soppi kuten se Teksasissa ja suuressa osassa Yhdysvaltain eteläosia tunnetaan. (Ja muualle siirtyneiden etelävaltiolaisten tai heidän jälkeläistensä joukossa jotka ovat levinneet ympäri Yhdysvaltoja).
Perhehuone oli paikka, jossa vietimme aikaa TV:tä katselleen ja hengaillen. Se oli myös paikka, jonne äidillä ja isällä oli tapana kerätä meidän neljän lapsen joululahjat ennen auringonnousua jouluaamuna, levittää ne neljään eri pinoon, joiden välissä oli riittävästi tilaa, jotta lahjat eivät sekoittuisi.
Isällä oli yksi noista silloin hyvin uudenaikaisista mutta nyt ikivanhoista kotielokuvakameroista, jossa oli 3 jalkaa (1 m) pitkä valotanko, jossa oli neljä kohdelamppua, jotka valaisivat perhehuoneen kuin ydinräjähdyksessä. Oli ensimmäinen kerta kun kuulin fraasin: 'Älä katso valoon'.
Meillä oli tapana mennä riviin hallin päähän kuin olympiasprintterit, jotka odottavat lähtömerkkiä juostaksemme perhehuoneeseen lahjojemme hakemista varten. Tiesimme ajankohdan olevan lähellä, kun isän kohdelamput syttyivät, koska tuo pää talosta tuli yhtäkkiä päivänvaloa kirkkaammaksi.
Pikku kello ja mitä seuraavaksi tapahtui
Äiti ja isä viettivät avioliittonsa kaksi ensimmäistä vuotta Saksassa, lähellä Stuttgartia, koska tuolloin jokainen mies Yhdysvalloissa palveli kaksi vuotta armeijassa ja siellä oli isän asemapaikka. Jossain vaiheessa noina kahtena vuonna he kävivät Oberammergaussa ja ostivat seimiasetelman, jonka paikalliset puunveistäjät olivat tehneet ja siinä oli Joosef ja Maria, paimenia ja eläimiä, Itämaan tietäjät, enkeli asetelman yläosassa sekä Jeesus-vauva seimessä.
Äiti oli myös ostanut hauraan pienen posliinisen kellon joulukuusenkoristeeksi, joka laitettiin viimeisenä paikoilleen joulukuuseemme. Meitä oli tiukasti varoitettu olemasta koskematta siihen, sillä se oli äidille hyvin tärkeä – yksin hänellä oli lupa soittaa kelloa ja hän soitti sitä vain kerran vuodessa. Hänen mielessään hänen kellonsoittonsa merkitsi sitä, että Kristus oli tullut Isän koskaan antamana suurimpana lahjana ihmiskunnalle, ja joulu oli alkanut virallisesti.
Mutta sillä oli kahtalainen tarkoitus; meille neljälle käytävän päässä odottavalle lapselle tuon kellon soittaminen oli samaa kuin lähettäjän merkkipistooli yleisurheilukilpailussa – NYT! Me ryntäsimme pitkin käytävää, tai siis toiset ryntäsivät, koska olin vanhin, olin liian cool näyttääkseni innostusta kuten pikkuveljeni ja – sisareni.
Sanottuani tuon epäilen, että kun pääsen taivaaseen ja pyydän saada nähdä nuo kohtaukset uudelleen, saatan havaita osoittaneeni vähän enemmän innostusta ja kiitäneeni pitkin käytävää kuin mitä tässä nyt muistan. Ja olen varma, että talo myös tulee näyttämään pienemmältä kuin muistan sen olleen.
Syöksyessämme valaistuun perhehuoneeseen, jossa isä seisoi sivulla kuvaten kaiken, äiti pysäytti meidät katsomaan seimiasetelmaa. Tuo seimiasetelma oli ollut paikoillaan viikkoja ennen joulua täydellisenä lukuun ottamatta yhtä osaa. Joulua edeltävinä viikkoina ei Jeesus-vauvaa voinut löytää siitä, vaan Hän oli piilossa näkyvistä, kuten äiti selitti, piilossa ihmiskunnalta syntymäänsä saakka.
Jouluaamuna ennen kuin meidän sallittiin avata lahjamme, kaikki huomio kääntyi äitiin, joka toi esille Jeesus-vauvaa kuvaavan veistetyn hahmon ja varovaisesti asetti Hänet seimeen – ilmaisten, että Hän oli nyt tullut ja on syy siihen, miksi annamme lahjoja toisillemme. Kun Hän oli paikallaan, kävimme innokkaasti lahjojen kimppuun.
Kunnioitus, arvossapito, syvä arvonanto
Monet kristityt ottavat mitä tahansa sitten leimataankin Jumalan tekemäksi 'uudeksi jutuksi' ja leikkivät sillä kuin lapsi jouluaamuna pysähtymättä osoittamaan syvää arvonantoa sitä kohtaan, mitä meille on annettu. Kuten voit päätellä siitä, että kirjoitan tästä, äidin vuosittainen pysähtyminen kunnioittamaan Suurinta Lahjaa on säilynyt matkassani tähän päivään saakka. Minä perin tuon seimiasetelman ja kellon ja jatkan perinnettä.
Jopa silloin kun me neljä lasta kävimme innokkaasti lahjojemme kimppuun, meidän ihmetyksemme perustana oli Tosi Lahjan syvällinen kunnioitus ja sen arvostaminen. Missä on tuo perusta uskovien joukossa tänään? Voi olla olemassa tasapainoinen sekoitus Jumalaa kohtaan tunnetusta syvästä kunnioituksesta ja arvonannosta sekä lapsen kaltaisesta innostumisesta siitä, mitä Jumala on tekemässä, aivan kuten me pidimme tuota kelloa ja Jeesus-vauvan asettamista seimeen pyhänä keskellä nelilapsista kotia jouluaamuna.
Kun tutkin Uutta Testamenttia ja heidän koteihin ja suhdeperusteeseen pohjautuvaa uskoaan sekä vertaan sitä tämän päivän institutionaalisen seurakuntaan havaitsen, että Uuden testamentin varhaisessa kotiseurakunnassa Jumalan asioilla oli kunnioituksen ja arvostuksen paikka ja näen tuon saman syvän kunnioituksen Häntä kohtaan kotiseurakunnassa tänään, ainakin CWOWI:n piirissä. Voin puhua vain minulle annetun armon mukaan, joten en osaa sanoa tuota kaikista kotiseurakunnista enkä kotiseurakunnille sukua olevista eri seurakunnista, jotka kuuluvat 'yksinkertainen seurakunta' virtaukseen.
Paavali kirjoitti, että EI tullut olla kuin lapset, joita viskellään 'kaikissa opintuulissa'. Hän puhui järjestyksestä avioliitossa 'enkelien tähden' joiden tehtäväksi on annettu vartioida avioparia ja epäjärjestyksessä oleva avioliitto vaikeuttaa heidän työtään. Hän kirjoitti ahkeroimisesta pelolla ja vavistuksella pelastuaksemme ja siitä, että pidämme yhteisiä kokouksiamme pyhinä ja niissä on tarkoitus. Vaikka toiset hänen aikanaan (kuten meidänkin) käsittelisivätkin Jumalan Sanaa petollisesti. (Ef. 4:14, 1. Kor. 11:10, Fil. 2:12, 2. Kor. 4:2)
Villitykseen perustuva usko
Villitystä tarkoittava sana 'fad' ilmaantui Amerikkaan 1800-luvun alkuaikoina ja tarkoitti 'tyhjänpäiväistä tavoittelua'. Vuoteen 1881 mennessä sitä käytettiin kuvaamaan uusimpia muoteja. Se voidaan jäljittää ranskankieliseen sanaan 'fadaise', joka tarkoittaa 'hölynpölyä' tai 'tyhjänpäiväistä', sekä kauemmas latinan sanaan 'fatus', joka tarkoittaa 'tyhmää'.
Tänään villitys on jokin ohimenevä mieltymys, hetkellinen asia, johon ihmisryhmät keskittävät huomionsa ja joka pian haalistuu muistoksi. Niitä on ollut monia kristillisissä piireissä, aina niiden on väitetty olevan sitä uusinta uutta, mitä Jumala on tekemässä, kuitenkin Herran täytyy muuttaa mielensä usein – muutama vuosi myöhemmin uusi villitys ilmaantuu ja SEN julistetaan nyt olevan ihan uusinta uutta mitä Jumala on tekemässä, ja aiempi unohtuu.
Jotkut ihmiset keskittyvät niin paljon johonkin villitykseen, että he pysyvät siinä, tekevät pienen hengellisen ja mielen kodin mieleensä ja pitävät tuon lempiprojektinsa elämänsä keskipisteenä. Usein he eräänä päivänä heräävät, tajuavat hohdon himmenneen ja ihmettelevät, minne kaikki ovat menneet. Kun se tapahtuu, tapahtuu usein hämmennystä ja kyselyä, joihin liittyy itsensä epäileminen ja tunne siitä, että on jäänyt jotain huomaamatta tai että on tullut petetyksi. He tajuavat panneensa uskonsa johonkin ihmiseen tai liikkeeseen Isän ja Herramme sijaan.
En ole ikivanha, mutta olen riittävän vanha muistaakseni sen, kun aikuiset leikkivät henkilökohtaisella profetialla 1970-luvun puolivälissä kuten lapset jouluna, kuvaan mukaan kuuluessa 'profeetat', jotka olivat innokkaita istuttamaan ihmiset 'piirin keskelle tuoliin' ja antamaan laajoja henkilökohtaisia profetioita, jotka rönsyilivät loputtomiin mutta harvoin sanoivat mitään. Sunnilleen 25 vuotta myöhemmin uudesta ja modernista versiosta henkilökohtaisesta profetiasta oli ollut viimeisin juttu, jota Jumala jälleen kerran oli tekemässä, vain haipuakseen näkyvistä kuten se teki 1970-luvulla. Vaikka kuten tapahtuu minkä tahansa villityksen kanssa, joukoittain ihmisiä tulee pitämään siitä kiinni vuosien ajan.
Käyttikö Isä meidän lapsen kaltaista kypsymättömyyttämme, että leikimme Hänen kanssaan kuin lelun kanssa jouluna? Varmasti, Hän on Mestari siinä, että muuttaa minkä tahansa kunniakseen. Haavoittiko henkilökohtaisen profetian liike ihmisiä? Varmasti, yhtä varmasti kuin kiiltävä joululahja tulee olemaan kolhittu ja rikki uuden vuoden päivään mennessä.
Jumalan asiat turhaan
Ensimmäiset kaksi käskyä, jotka Jumala antoi, olivat kunnioittaa yksin Häntä Jumalana ja olla käyttämättä turhaan Hänen nimeään. Sanaa 'turha' käytetään esimerkiksi silloin, kun työskentelemme ahkerasti jonkin asian parissa eikä siitä tule mitään. "Se kaikki oli turhaan". Me käytämme sitä myös kuvaamaan ihmistä, joka on niin uppoutunut itseensä, että hänestä tulee hyödytön ja tarpeeton. Hän on turha tai hyödytön elämän oikeille asioille. 'Turha' merkitsee 'ilman tarkoitusta' tai 'hyödytön'.
Hänen nimensä turha käyttö ulottuu siitä, että huudahtaa 'Voi hyvä Jumala!' siihen, että sanoo 'Ylistys Herralle' ilman, että sen takana on mitään aitoa ylistystä, vaan se on vain tyhjä huudahdus. On eräs teksasilainen tv-opettaja, jonka kuuntelemisen lopetin vuosikymmeniä sitten, koska hän usein opettaessaan huudahti "VOI HYVÄ JUMALA!" – se murehdutti henkeäni niin paljon, etten vain voinut jatkaa.
Joskus kun kuulen uskovien käyttävän Hänen nimeään turhaan tai leikittelevän Hänen asioillaan kuin lapsi uusilla leluillaan jouluna, haluan huutaa: "Pysähdy, ennen kuin avaat Hänen lahjansa ja aseta Jeesus Hänen oikealle paikalleen!" Kuinka me jouduimme tämänhetkiseen tilaan, jossa ei osoiteta mitään kunnioitusta ja arvonantoa Jumalalle Kristuksen ruumiissa? Siitä ensi viikolla… siihen saakka siunauksin,
John Fenn
www.cwowi.org ja muista lähettää sähköpostit minulle osoitteeseen cwowi@aol.com
Kuin lapset jouluna, osa 1
Hei kaikki,
Vartuin isossa talossa, jossa pitkä käytävä vei neljään makuuhuoneeseen ja yhteen kylpyhuoneeseen. Toisessa päässä taloa oli meidän perhehuoneeksi kutsumamme tila tai soppi kuten se Teksasissa ja suuressa osassa Yhdysvaltain eteläosia tunnetaan. (Ja muualle siirtyneiden etelävaltiolaisten tai heidän jälkeläistensä joukossa jotka ovat levinneet ympäri Yhdysvaltoja).
Perhehuone oli paikka, jossa vietimme aikaa TV:tä katselleen ja hengaillen. Se oli myös paikka, jonne äidillä ja isällä oli tapana kerätä meidän neljän lapsen joululahjat ennen auringonnousua jouluaamuna, levittää ne neljään eri pinoon, joiden välissä oli riittävästi tilaa, jotta lahjat eivät sekoittuisi.
Isällä oli yksi noista silloin hyvin uudenaikaisista mutta nyt ikivanhoista kotielokuvakameroista, jossa oli 3 jalkaa (1 m) pitkä valotanko, jossa oli neljä kohdelamppua, jotka valaisivat perhehuoneen kuin ydinräjähdyksessä. Oli ensimmäinen kerta kun kuulin fraasin: 'Älä katso valoon'.
Meillä oli tapana mennä riviin hallin päähän kuin olympiasprintterit, jotka odottavat lähtömerkkiä juostaksemme perhehuoneeseen lahjojemme hakemista varten. Tiesimme ajankohdan olevan lähellä, kun isän kohdelamput syttyivät, koska tuo pää talosta tuli yhtäkkiä päivänvaloa kirkkaammaksi.
Pikku kello ja mitä seuraavaksi tapahtui
Äiti ja isä viettivät avioliittonsa kaksi ensimmäistä vuotta Saksassa, lähellä Stuttgartia, koska tuolloin jokainen mies Yhdysvalloissa palveli kaksi vuotta armeijassa ja siellä oli isän asemapaikka. Jossain vaiheessa noina kahtena vuonna he kävivät Oberammergaussa ja ostivat seimiasetelman, jonka paikalliset puunveistäjät olivat tehneet ja siinä oli Joosef ja Maria, paimenia ja eläimiä, Itämaan tietäjät, enkeli asetelman yläosassa sekä Jeesus-vauva seimessä.
Äiti oli myös ostanut hauraan pienen posliinisen kellon joulukuusenkoristeeksi, joka laitettiin viimeisenä paikoilleen joulukuuseemme. Meitä oli tiukasti varoitettu olemasta koskematta siihen, sillä se oli äidille hyvin tärkeä – yksin hänellä oli lupa soittaa kelloa ja hän soitti sitä vain kerran vuodessa. Hänen mielessään hänen kellonsoittonsa merkitsi sitä, että Kristus oli tullut Isän koskaan antamana suurimpana lahjana ihmiskunnalle, ja joulu oli alkanut virallisesti.
Mutta sillä oli kahtalainen tarkoitus; meille neljälle käytävän päässä odottavalle lapselle tuon kellon soittaminen oli samaa kuin lähettäjän merkkipistooli yleisurheilukilpailussa – NYT! Me ryntäsimme pitkin käytävää, tai siis toiset ryntäsivät, koska olin vanhin, olin liian cool näyttääkseni innostusta kuten pikkuveljeni ja – sisareni.
Sanottuani tuon epäilen, että kun pääsen taivaaseen ja pyydän saada nähdä nuo kohtaukset uudelleen, saatan havaita osoittaneeni vähän enemmän innostusta ja kiitäneeni pitkin käytävää kuin mitä tässä nyt muistan. Ja olen varma, että talo myös tulee näyttämään pienemmältä kuin muistan sen olleen.
Syöksyessämme valaistuun perhehuoneeseen, jossa isä seisoi sivulla kuvaten kaiken, äiti pysäytti meidät katsomaan seimiasetelmaa. Tuo seimiasetelma oli ollut paikoillaan viikkoja ennen joulua täydellisenä lukuun ottamatta yhtä osaa. Joulua edeltävinä viikkoina ei Jeesus-vauvaa voinut löytää siitä, vaan Hän oli piilossa näkyvistä, kuten äiti selitti, piilossa ihmiskunnalta syntymäänsä saakka.
Jouluaamuna ennen kuin meidän sallittiin avata lahjamme, kaikki huomio kääntyi äitiin, joka toi esille Jeesus-vauvaa kuvaavan veistetyn hahmon ja varovaisesti asetti Hänet seimeen – ilmaisten, että Hän oli nyt tullut ja on syy siihen, miksi annamme lahjoja toisillemme. Kun Hän oli paikallaan, kävimme innokkaasti lahjojen kimppuun.
Kunnioitus, arvossapito, syvä arvonanto
Monet kristityt ottavat mitä tahansa sitten leimataankin Jumalan tekemäksi 'uudeksi jutuksi' ja leikkivät sillä kuin lapsi jouluaamuna pysähtymättä osoittamaan syvää arvonantoa sitä kohtaan, mitä meille on annettu. Kuten voit päätellä siitä, että kirjoitan tästä, äidin vuosittainen pysähtyminen kunnioittamaan Suurinta Lahjaa on säilynyt matkassani tähän päivään saakka. Minä perin tuon seimiasetelman ja kellon ja jatkan perinnettä.
Jopa silloin kun me neljä lasta kävimme innokkaasti lahjojemme kimppuun, meidän ihmetyksemme perustana oli Tosi Lahjan syvällinen kunnioitus ja sen arvostaminen. Missä on tuo perusta uskovien joukossa tänään? Voi olla olemassa tasapainoinen sekoitus Jumalaa kohtaan tunnetusta syvästä kunnioituksesta ja arvonannosta sekä lapsen kaltaisesta innostumisesta siitä, mitä Jumala on tekemässä, aivan kuten me pidimme tuota kelloa ja Jeesus-vauvan asettamista seimeen pyhänä keskellä nelilapsista kotia jouluaamuna.
Kun tutkin Uutta Testamenttia ja heidän koteihin ja suhdeperusteeseen pohjautuvaa uskoaan sekä vertaan sitä tämän päivän institutionaalisen seurakuntaan havaitsen, että Uuden testamentin varhaisessa kotiseurakunnassa Jumalan asioilla oli kunnioituksen ja arvostuksen paikka ja näen tuon saman syvän kunnioituksen Häntä kohtaan kotiseurakunnassa tänään, ainakin CWOWI:n piirissä. Voin puhua vain minulle annetun armon mukaan, joten en osaa sanoa tuota kaikista kotiseurakunnista enkä kotiseurakunnille sukua olevista eri seurakunnista, jotka kuuluvat 'yksinkertainen seurakunta' virtaukseen.
Paavali kirjoitti, että EI tullut olla kuin lapset, joita viskellään 'kaikissa opintuulissa'. Hän puhui järjestyksestä avioliitossa 'enkelien tähden' joiden tehtäväksi on annettu vartioida avioparia ja epäjärjestyksessä oleva avioliitto vaikeuttaa heidän työtään. Hän kirjoitti ahkeroimisesta pelolla ja vavistuksella pelastuaksemme ja siitä, että pidämme yhteisiä kokouksiamme pyhinä ja niissä on tarkoitus. Vaikka toiset hänen aikanaan (kuten meidänkin) käsittelisivätkin Jumalan Sanaa petollisesti. (Ef. 4:14, 1. Kor. 11:10, Fil. 2:12, 2. Kor. 4:2)
Villitykseen perustuva usko
Villitystä tarkoittava sana 'fad' ilmaantui Amerikkaan 1800-luvun alkuaikoina ja tarkoitti 'tyhjänpäiväistä tavoittelua'. Vuoteen 1881 mennessä sitä käytettiin kuvaamaan uusimpia muoteja. Se voidaan jäljittää ranskankieliseen sanaan 'fadaise', joka tarkoittaa 'hölynpölyä' tai 'tyhjänpäiväistä', sekä kauemmas latinan sanaan 'fatus', joka tarkoittaa 'tyhmää'.
Tänään villitys on jokin ohimenevä mieltymys, hetkellinen asia, johon ihmisryhmät keskittävät huomionsa ja joka pian haalistuu muistoksi. Niitä on ollut monia kristillisissä piireissä, aina niiden on väitetty olevan sitä uusinta uutta, mitä Jumala on tekemässä, kuitenkin Herran täytyy muuttaa mielensä usein – muutama vuosi myöhemmin uusi villitys ilmaantuu ja SEN julistetaan nyt olevan ihan uusinta uutta mitä Jumala on tekemässä, ja aiempi unohtuu.
Jotkut ihmiset keskittyvät niin paljon johonkin villitykseen, että he pysyvät siinä, tekevät pienen hengellisen ja mielen kodin mieleensä ja pitävät tuon lempiprojektinsa elämänsä keskipisteenä. Usein he eräänä päivänä heräävät, tajuavat hohdon himmenneen ja ihmettelevät, minne kaikki ovat menneet. Kun se tapahtuu, tapahtuu usein hämmennystä ja kyselyä, joihin liittyy itsensä epäileminen ja tunne siitä, että on jäänyt jotain huomaamatta tai että on tullut petetyksi. He tajuavat panneensa uskonsa johonkin ihmiseen tai liikkeeseen Isän ja Herramme sijaan.
En ole ikivanha, mutta olen riittävän vanha muistaakseni sen, kun aikuiset leikkivät henkilökohtaisella profetialla 1970-luvun puolivälissä kuten lapset jouluna, kuvaan mukaan kuuluessa 'profeetat', jotka olivat innokkaita istuttamaan ihmiset 'piirin keskelle tuoliin' ja antamaan laajoja henkilökohtaisia profetioita, jotka rönsyilivät loputtomiin mutta harvoin sanoivat mitään. Sunnilleen 25 vuotta myöhemmin uudesta ja modernista versiosta henkilökohtaisesta profetiasta oli ollut viimeisin juttu, jota Jumala jälleen kerran oli tekemässä, vain haipuakseen näkyvistä kuten se teki 1970-luvulla. Vaikka kuten tapahtuu minkä tahansa villityksen kanssa, joukoittain ihmisiä tulee pitämään siitä kiinni vuosien ajan.
Käyttikö Isä meidän lapsen kaltaista kypsymättömyyttämme, että leikimme Hänen kanssaan kuin lelun kanssa jouluna? Varmasti, Hän on Mestari siinä, että muuttaa minkä tahansa kunniakseen. Haavoittiko henkilökohtaisen profetian liike ihmisiä? Varmasti, yhtä varmasti kuin kiiltävä joululahja tulee olemaan kolhittu ja rikki uuden vuoden päivään mennessä.
Jumalan asiat turhaan
Ensimmäiset kaksi käskyä, jotka Jumala antoi, olivat kunnioittaa yksin Häntä Jumalana ja olla käyttämättä turhaan Hänen nimeään. Sanaa 'turha' käytetään esimerkiksi silloin, kun työskentelemme ahkerasti jonkin asian parissa eikä siitä tule mitään. "Se kaikki oli turhaan". Me käytämme sitä myös kuvaamaan ihmistä, joka on niin uppoutunut itseensä, että hänestä tulee hyödytön ja tarpeeton. Hän on turha tai hyödytön elämän oikeille asioille. 'Turha' merkitsee 'ilman tarkoitusta' tai 'hyödytön'.
Hänen nimensä turha käyttö ulottuu siitä, että huudahtaa 'Voi hyvä Jumala!' siihen, että sanoo 'Ylistys Herralle' ilman, että sen takana on mitään aitoa ylistystä, vaan se on vain tyhjä huudahdus. On eräs teksasilainen tv-opettaja, jonka kuuntelemisen lopetin vuosikymmeniä sitten, koska hän usein opettaessaan huudahti "VOI HYVÄ JUMALA!" – se murehdutti henkeäni niin paljon, etten vain voinut jatkaa.
Joskus kun kuulen uskovien käyttävän Hänen nimeään turhaan tai leikittelevän Hänen asioillaan kuin lapsi uusilla leluillaan jouluna, haluan huutaa: "Pysähdy, ennen kuin avaat Hänen lahjansa ja aseta Jeesus Hänen oikealle paikalleen!" Kuinka me jouduimme tämänhetkiseen tilaan, jossa ei osoiteta mitään kunnioitusta ja arvonantoa Jumalalle Kristuksen ruumiissa? Siitä ensi viikolla… siihen saakka siunauksin,
John Fenn
www.cwowi.org ja muista lähettää sähköpostit minulle osoitteeseen cwowi@aol.com
RSS Feed