Relationships and getting along #2, The cupcake incident of 2015
Ihmissuhteet ja toimeen tuleminen, osa 2, vuoden 2015 kuppikakkutapaus
Hei kaikki,
Kun Barb ja minä seurustelimme (olimme 15- ja 16-vuotiaita), hänestä tuli pian vakituinen vieras meidän kodissamme. Vaikka asuimme neljän mailin (6,4 km) päässä toisistamme ja olimme eri koulupiireissä, hänestä ei ollut matka eikä mikään pyöräillä tai ajaa autolla koulun jälkeen kotiimme, jossa me (äiti, minä, kaksi veljeä ja yksi sisko) asuimme maalaismaisessa naapurustossa.
Tänä tiettynä päivänä meidän high school – luokkani oli järjestämässä leivonnaisten myyjäisiä seuraavana päivänä kerätäkseen varoja jotakin varten ja minä olin leipomassa kuppikakkuja auttaakseni ponnisteluissa. Barbin muistikuvan mukaan äitini oli talon takaosan toimistossaan työskennellen työhönsä liittyvien kirjojen parissa, veljeni ja sisareni olivat poissa tekemässä muita juttuja ja minä olin yksin keittiössä.
Olin hankkinut valmiin taikina sekoituksen ja taikina oli valmis kaadettavaksi kuppikakkuja varten oleviin paperivuokiin. Juuri silloin Barb käveli sisään – kuten sanoin, tuohon aikaan hän oli jo käytännöllisesti katsoen osa perhettämme joten hän vain käveli sisään ihan vapaasti ja tuli keittiöön. Se, mitä hän näki keittiöön astuessaan, sai hänet seisahtumaan niille sijoilleen.
Olin ottanut esille keksejä varten olevan leivinpaperin ja laittanut paperivuoat siisteihin riveihin sen päälle ja olin juuri kaatamaisillani taikinaa ensimmäiseen vuokaan – ja Barb sanoo: "John. Mitä olet tekemässä?" sanoin: "Luokallani on leivonnaisten myyjäiset huomenna, joten teen kuppikakkuja." Barb sanoi jotakin seuraavanlaista: "Ihanko totta? Mitä luulet tapahtuvan, kun kaadat tuon taikinan noihin vuokiin?"
Luulin sen ihan oikeasti olevan tyhmän kysymyksen, sillä oli ilmeistä, että olin leipomassa kuppikakkuja! Sen sijaan, että hän olisi pysäyttänyt minut (tämän olisi pitänyt olla vihje välisestämme vuorovaikutuksesta tulevaisuudessa), hän sanoi: "Mikset siis jatka ja kaada yhtä annosta." Minua epäilytti hänen virnistyksensä ja ilmeinen nautintonsa siitä, minkä luulin olevan vain sitä, että hän katseli ison ja vahvan poikaystävänsä leipomista. Oijoi! Kuinka väärässä olinkaan. Olin niin tietämätön ja viaton, etten tiennyt, että minut saatiin ansaan.
Tiedät mitä seuraavaksi tapahtui – ainakin toivon niin - kun kaadoin taikinan ensimmäiseen vuokaan leivinpaperilla, vuoka levisi ja taikina peitti nyt levinneen vuoan ja levisi joka puolelle leivinpaperia, tiskipöytää ja tippui lattialle kuin laava, joka valuu tulivuoresta. En kuollaksenikaan voinut käsittää, miten naiset saivat nuo vuoat pysymään pystyssä taikinan paineessa. Ehkä taikina jähmettyisi nopeasti uunin kuumuuden ensi merkeistä, ajattelin itsekseni.
En muista nähneeni keittiössä missään sellaisia kuppikakkujen tukijuttuja, joita ilmiselvästi tarvittaisiin, jotta paperi kestäisi pystyssä taikinasta huolimatta – ehkä äiti käytti jonkinlaisia puoliympyrän muotoisia muotteja, jotka kiedottaisiin vuokien ympärille. Ehkä voisin kietoa foliota tiukasti paperin ympärille – kaikki nämä ajatukset kulkivat naiivien aivojeni läpi sekunneissa. Mitä tein väärin?
Barb pysytteli taka-alalla seuraten oppimisprosessia. Voi kuinka viisas 16-vuotias hän olikaan, hän piti hauskaa kustannuksellani kuin kissa joka lyö hiirtä ympäriinsä ennen kuin valmistautuu kukistamaan sen. Lopulta Barb puuttui peliin sen jälkeen, kun olin huolellisesti vahvistanut seuraavien paperivuokien taitokset ajatellen, että nuo pienet paperissa oleva taitteet voisivat vahvistaa, mutta kun aloin kaataa taikinaa kuppikakkua kaksi varten, hän armollisesti pysäytti minut ja päästi minut kurjuudestani. Kun kysyin: "Mitä teen väärin?", niin sitten ja vasta sitten hän sanoi: "Sinun pitää laittaa paperivuoat kuppikakkupellille." Tietysti kysyin: "Mikä on kuppikakkupelti?" Ja sitten melkein niin lujaa kuin jaksoin: "Äiti! Onko meillä yhtään kuppikakkupeltiä?"
Sitten oli kaksi naista minulle nauramassa äidin tultua paikalle ja Barb selitettyä kyyneleet silmissä nauraen äidille, mitä olin yrittämässä tehdä. SE oli viimeinen kerta, kun yritin tehdä kuppikakkuja ja tätä kirjoittaessani olen 59-vuotias.
Mitä Isä opetti minulle tuona päivänä...
...oli olla oppimiskykyinen. Astua askel taaksepäin tulevista projekteista ennen kuin edes aloittaisin ne, jotta näkisin koko prosessin alusta loppuun. Tietää jokainen askel matkalla ja tietää varmasti, mitä materiaaleja tarvittaisiin, miltä jokainen askel näyttäisi ja olemaan avoin ohjaukselle ja oppimiselle.
En tiennyt sitä silloin, mutta tuo läksy on ollut minulle hyödyllinen myöhempinä vuosina kun olen koonnut halpoja huonekaluja, korjannut vessoja, tehnyt putkihommia lavuaarin alla, asentanut jätemyllyn, asentanut kattotuulettimen, korjannut ruohonleikkaajan ja tehnyt kotosalla muita juttuja, joita on liian paljon kaikki mainitakseni. Mutta tästä oli opittavana suurempi läksy.
Hoitaa kotiansa?
Kuten sanoin viime viikolla, maallinen isäni ei ollut paljoakaan elämässäni ollessani teini-iässä, joten katsoin Isän Jumalan puoleen sen suhteen, kuinka olla (tuleva) aviomies ja isä. Eräänä päivänä vuoden 1975 kuppikakkutapauksen jälkeen ajatellen mielessäni sitä, kuinka olla hyvä aviomies, olin lukemassa 1. Tim. 5:14:ä:
"Minä tahdon sen tähden, että nuoret lesket menevät naimisiin, synnyttävät lapsia, hoitavat kotiansa eivätkä anna vastustajalle mitään aihetta..."
Sanoin: "Isä! Paavali sanoo, että vaimojen tuli hoitaa (engl. hallita) kotinsa (engl. talonsa), mutta minä luulin aviomiehen olevan talon pää !?!" Välittömästi Hän vastasi: "Mikä talo on?" Ajattelin hetken, sitten vastasin: "Talo on se fyysinen rakennus, sähköt, putket, seinät, sisustus, ulkokatto jne. " "Oikein hyvä, Ja mikä on koti?"
Välittömästi mieleeni välähti ystävämme Harveyn perhe. Kun menin heidän taloonsa, se tuntui olevan kuin rakkaus – rauhallinen, turvallinen ja turvaisa, joten vastasin: "Koti on talon aineettomat ominaisuudet kuten rakkaus ja rauha ja turva ja turvallisuudentunne." Hän sanoi: "Oikein hyvä. Vaimo on talon pää, aviomies on kodin pää. Voitko ymmärtää sen?"
Sanoin: "En ole koskaan aiemmin kuullut tuota. Mutta se tarkoittaa, että jos vaimon on määrä hallita taloa, kuten Paavali sanoi, niin sitten jos keittiön tiskiallas on tukossa, hän voi korjata sen itse. (Yritin aidosti hoksata asian, mutta myönnän ajatelleeni, että sain Hänet ansaan tuolla kommentilla). Hän vastasi: " Vaimo saattaa korjata sen itse, tai hän voi delegoida asian aviomiehelleen. Sillä jos talo ei ole hyvässä toimintakunnossa, kodin aineettomat asiat kärsivät. Joten on aviomiehen asia varmistaa, että ne aineettomat asiat joista puhuit tulevat ylläpidetyksi, mitä tarkoittaa, että miehen täytyisi korjata tiskiallas, jos vaimo ei halua tehdä sitä. Se on osa sitä, että panee henkensä alttiiksi hänen puolestaan. "
Aina tuosta teini-iän hetkestä lähtien olen ollut voimakkaan tietoinen vastuustani kodin päänä niin kuin Barb on talon päänä. Tuo läksy on ollut minulle hyödyllinen avioliittomme ensimmäisenä kuukautena pikkuruisessa asunnossamme, joka sijaitsi osoitteessa 20 Beechtree Court, Charlottessa, Pohjois-Carolinassa. Keittiön roska-astia oli täynnä ja tietysti roska-astia on osa taloa. Barb totesi ilmeisen asian: "Roska-astia on täynnä. Sinun täytyy tyhjentää se." Sanoin: "Sinä täytit sen täyteen, tyhjennä sinä." Hän sanoi: "Ei. Se on sinun hommasi, minä en aio sitä tyhjentää."
Ensimmäinen sääntö, jos haluat pois kuopasta, on lakata kaivamasta sitä kuoppaa
En tiennyt tuota silloin, joten sanoin: "Minun talossani se, joka täytti roska-astian täyteen, oli se, jonka täytyi se tyhjentää." Barb vastasi: "Minun talossani isäni aina tyhjensi roska-astian." Tuossa kohdassa lakkasin kaivamasta muistamalla Isän yllä olevan oppitunnin. Olen tyhjentänyt roska-astian siitä lähtien, koska… jos talo ei toimi asianmukaisesti ja ole hyvässä järjestyksessä, kodissa ei ole noita aineettomia rakkauden, rauhan, turvallisuuden ja suojan ominaisuuksia.
Monet ihmiset ryhtyvät ihmissuhteisiin sen takia, mitä tuo toinen ihminen voi heidän hyväkseen tehdä. Kuinka monet avioliitot epäonnistuvat, ihmissuhteet epäonnistuvat, urat epäonnistuvat, koska ihmiset ryhtyvät suhteeseen ei sen takia, mitä he voivat antaa tuolle työpaikalle tai ystävyssuhteelle tai avioliitolle, vaan mitä tuo puoliso, tuo ystävä, tuo työpaikka voi tehdä heidän hyväkseen?
Halusin antaa nuo kuppikakut hyvään tarkoitukseen, mutta minua täytyi opettaa, kuinka tehdä se – sydämeni oli paikallaan, mutta metodini oli väärä. Tosiasia on, että ihmisluonne arvioi toisia heidän tekojensa perusteella, mutta me arvioimme itseämme motiivimme perusteella. Ja ihminen, joka ei ole oppimiskykyinen, vaatii, että häntä arvioidaan motiiviensa perusteella – hän ei halua kenenkään ojentavan itseään metodiin liittyen, hän vain huutaa jollekulle että tämän tulisi nähdä hänen hyvä sydämensä, hänen hyvä motiivinsa. Mutta meidän täytyy olla oppimiskykyinen toimintamme suhteen.
Ihmissuhteita ei rakenneta vain motiivin, vaan myös toiminnan pohjalle. Niin on Jumala maailmaa rakastanut… mutta mitä jos Hän olisi pysähtynyt siihen? Mitä jos Hänen motiivinsa oli meidän hyväksemme, mitä jos Hän rakasti meitä… mutta se on kaikki mitä me Hänestä tiedämme? Juuri tuon lausuman loppuosalla on vaikutus meidän elämäämme: "...että hän antoi ainokaisen Poikansa..." Joh. 3:16. Hän rakasti, joten Hän antoi. Yksinkertaista.
Motiivi, toiminta, oppimiskyky. Ylläpidä tai korjaa ihmissuhteidesi aineettomat ominaisuudet. Ihmisen täytyy ehkä osoittaa pitemmältä ajalta menestyksekästä toimintaansa, ennen kuin voi palauttaa sen luottamuksen, joka hänelle joskus on ollut. Tuo luottamus on osa aineettomia asioita. Ihmisen täytyy ehkä oppia olemaan valehtelematta tai solvaamatta tai puhumatta pahaa julkisesti siitä ihmisestä, jonka sanovat olevana ystävänsä, puolisonsa tai naapurinsa, työtoverinsa – ja vie aikaa osoittaa toimintansa koostuvan oikeista sanoista ja teoista.
MUTTA… annetaan tekomme pyöriä niiden aineettomien ominaisuuksien ympärillä, jotka tekevät talosta kodin, tuosta ystävyyssuhteesta enemmän kuin satunnaisen tuttavuuden. Tee työtä ihmissuhteessa vahvistaaksesi Hengen hedelmää, kuten rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä… rakkautta, joten osoita tuota rakkautta ollen oppimiskykyinen matkan varrella...
Uusi tarina menneisyydestä ensi viikolla, siihen saakka, siunauksin,
John Fenn
RSS Feed