He tells the finished vision from the start, # 3 why the promises
Hän kertoo loppuun viedyn näyn alusta, osa 3 miksi lupaukset
Hei kaikki,
Viime viikolla kerroin meidän (vammaisesta) pojastamme Chrisistä ja hänen suuresta, mutta lapsen kaltaisesta uskostaan.
Sydämessäni on jonkinasteinen rauha tietäessäni Herran puhuneen hänelle ja kertoneen, että Hän 'kävelisi vuorten halki' hänen kanssaan. Tuo rauha sydämessämme sallii Barbin ja minun kestää Chrisin elämän järjestämisen sekä kotona että hänen ryhmäkodissaan. Hän asui kotona ensimmäiset 24 elinvuottaan, mutta sen jälkeen, kun hänen veljensä varttuivat aikuisiksi ja menivät opiskelemaan ja naimisiin tajusimme, että Barb ja minä emme voisi pitää hänestä huolta yksin. Niinpä teimme elämämme vaikeimman päätöksen sijoittaa Chris ryhmäkotiin, sitten muutimme lähemmäksi häntä pysyäksemme mukana hänen elämässään. Tätä kirjoittaessani hän täyttää joulukuussa 39 vuotta, vaikka mieleltään hän on noin nelivuotias, mutta omaa kyvyn omaksua ja ymmärtää enemmän kuin mitä hänen mielensä ikä antaa ymmärtää.
Jos olet koskaan huolehtinut kenestäkään pitkän aikaa, voit samastua elämäämme. On niitä onnellisia ja huolettomia perjantaipäiviä, jolloin Chris ja minä käymme asioilla ympäri kaupunkia: haen hänet hänen ryhmäkodistaan noin aamukahdeksalta, suihkutan hänet ja ajan hänen partansa, ja sitten lähdetään ulos, yleensä Soniciin, paikallisen pikaravintolan autokaistalle. Kun olemme painaneet nappia ajettuamme 'meidän' paikallemme nro 21, Melissa-päällikkö tervehtii napinpainallusta sanomalla 'Hei John ja Chris', ja me vastaamme aina... ja niin päivä alkaa tuolla tavalla ihmisten tuntiessa meidät joka puolella kaupunkia.
Noin klo 16 suuntaamme kotiin, jossa Barb on valmistanut aterian iltaa varten… ja lauantaiaamuna vien Chrisin kylpyyn, sitten hän katsoo televisiota samalla kun minä valmistan suuren aamupalan; hän rakastaa isin 'juustokananmunia', jotka ovat vain munakokkeli juuston kera, mutta ryhmäkodissa hänen vakituinen aamiaisensa on muroja, joten kyse on viikoittaisesta herkusta. Suuri osa lauantaista käytetään katsomalla hänen suosikkielokuviaan tai televisio-ohjelmiaan – ainoa aika viikosta, jolloin hän voi kontrolloida mitä hän tekee, mitä syö, mitä katsoo televisiosta – ryhmäkotiympäristö tarkoittaa, että toiset päättävät kaikki nuo asiat.
Meillä on hauskaa yhdessä ja hän saa meidät nauramaan – ja Herra käyttää häntä. Kerroin, kuinka eräänä aamuna velloin lievästi itsesäälissä sisäisesti ja murehdin hiljaisesti kysellessäni Isältä, kuinka voin pitää huolta Chrisistä kahtena päivänä viikossa, tehdä kaiken sen mitä CWOWI:n kanssa täytyy tehdä, matkustaa, pitää kodin kunnossa ja sen sellaista, ja yleisesti ottaen ollen itsesäälin vallassa. Päätin valitukseni Isälle sisäisesti 'Mikä minä olen, kuormajuhtako?' sillä hetkellä olin polvistuneena Chrisin edessä pannen sukkia hänen jalkaansa ja juuri silloin hän taputti minua päähän ja sanoi: "Sinä olet hyvä hevonen." Viesti vastaanotettu, Isä. Muutan asenteeni ja mielialani ja lakkaan säälimästä itseäni. LOL.
Sen ihmiset tuntevat ja näkevät – John ja Chris eri puolilla kaupunkia
Mutta se, mitä ihmiset eivät näe, ovat kokoukset ryhmäkodissa. Sähköpostit ja puhelut henkilökunnan kanssa. Viime viikolla kyse oli Chrisin ruoka-annosten säätämisestä, koska siellä tarkkaillaan hänen painoaan. Edellisellä viikolla oli kyse vuosittaisen näkötarkastuksen ajankohdan sopimisesta. Sitä edellisellä viikolla oli kyse hänen viemisestä sairaalaan laboratoriokokeisiin. Tällä viikolla hänen halutaan menevän hammaslääkäriin, joka käyttää nukutusainetta ja jonka luona olemme käyneet aiemmin, sillä on kulunut kaksi vuotta hänen viimeisimmästä puhdistuksestaan (hänen täytyy olla tiedottomana sitä varten, koska hän ei siedä hammashoitoa), mutta se maksaa 1.500 dollaria, jotka meidän täytyy säästää suunnitelmallisesti ja niin edelleen… jatkuvaa huolehtimista.
Eivätkä ihmiset näe aivovaurion toista puolta, olipa tuo vaurio sitten syntymästä saakka ollut tai sodan, auto-onnettomuuden tai kaatumisen aiheuttamaa, aivovauriosta kärsivät ihmiset eivät pidä äkillisistä muutoksista siihen, mitä he ovat tekemässä. Kovat äänet, muutokset aikataulussa tai suunnassa, johtavat usein välittömään ja rajuun reaktioon – huutamiseen, lyömiseen, minkä tahansa kädessä tai lähellä olevan esineen heittämiseen, puremiseen, äärimmäiseen käytökseen. Sitten heti kun tuo jännite on lauennut, he ovat nöyriä, anteeksipyytäviä ja taas normaaleja rakastavia omia itseään. Tuo on Chris. Tuota on elämä Chrisin kanssa.
En pysty laskemaan niiden kertojen määrää, jolloin minua on lyöty, läimäytetty, purtu, raavittu, kynsitty hänen puristaessaan niin lujaa kuin hän voi, hän on kiljunut ja kumauttanut minua silloin kun olen pelkästään työntänyt ostoskärryä kaupan käytävää pitkin ja odottamatta peruuttanut tai muuttanut suuntaa – tuo käytös tulee aivovauriosta.
Miksi kerron tämän?
Koska samalla kun Chrisillä (ja meillä) on lupaus siitä, että eräänä päivänä Herra kävelee vuorten poikki Chrisin kanssa, siihen saakka meidän täytyy tulla toimeen yllä olevan kanssa lopun elämäämme tai lopun hänen elämäänsä tai kunnes tuo parantuminen tapahtuu. Ja Herra tietää tämän. Herra näki sen, kun Hän antoi tuon lupauksen. Ja silti elämämme Chrisin kanssa on jatkuva taakka ja ilo.
Jopa Chrisin ryhmäkodissa pohdimme; mitähän Chris tekee nyt? Onko hänellä lämmin? Täytyykö hänen mennä vessaan? Onko hänellä nälkä, käyttäytyykö hän kunnolla, millaisen viikon meille kerrotaan hänellä olleen, kun noudan hänet perjantaina? Riippumatta siitä, missä päin maailmaa olen, Chris on aina, aina, mielen perukoilla. Hän on pohjimmiltaan nelivuotias, josta huolehtivat toiset, jotka eivät koskaan voi pärjätä siinä yhtä hyvin kuin Barb ja minä. (Kuten sanoin, hän on lähes 39-vuotias).
Kuitenkin Herra tietää tämän. Isä tietää tämän. Herra antoi Chrisille loppuun viedyn näyn, täysin kehittyneen ja loppuun saatetun lupauksen: Minä tulen kävelemään vuorten halki kanssasi. Mutta nykyhetken ja tuon hetken välissä on suuri taakka, ahdistus ja tunne-elämän vero hänen ja meidän maksettavana. Kuitenkin Chrisin positiivinen asenne on ilo, meille inspiraatio. Meille esimerkki.
2.Piet.1: 3-4:ssä Pietari sanoo näin:
"...Koska hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, ... joiden kautta hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi..."
Saitko tuosta kiinni? Hän antoi meille suuria lupauksia, jotta me voisimme tulla osalliseksi Hänen jumalallisesta luonnostaan. Tuo lausuma on sataprosenttisesti vastaan Uskon sanan, karismaattisen, etsijäystävällisen, evankelikaalisen tai minkä tahansa muun uskovien 'ryhmän' leiman kanssa: lupaukset on annettu, jotta voimme olla osallisia Hänen luonnostaan.
Ei rukousvastausten takia. Ei siksi, että meille annettaisiin mitä sydämemme halajaa (tai himoitsee). Ei siksi, että meille annettaisiin unelmoimamme asia (täytä tyhjä kohta: koti, auto, työpaikka, puoliso, loma, pankkitili jne.) Vaan lupaukset on annettu, jotta saattaisimme olla osallisia Hänen luonnostaan.
Me näemme Häneltä vastaanotetun lupauksen rukousvastauksena tarpeeseen tai halajamiseen. Hän antaa nuo lupaukset, jotta voimme kasvaa Hänessä. Kumpikin on totta, kumpaakin tarvitaan. Toisessa maa katsoo ylös taivaaseen, toisessa taivas katsoo alas maan päälle. Hän hallitsee tilanteen, Hän on Jumala. Hän antaa lupauksen, jotta me voisimme tulla Hänen kaltaisekseen. Se on ensimmäisenä prioriteettina.
Hän antaa loppuun viedyn näyn, täysin kehittyneen ja kauniin lopputuloksen – mutta sinne pääseminen vaati tulemista osalliseksi Hänen jumalallisesta luonnostaan. Jokainen annettu lupaus vaatii kasvamista, jotta voitaisiin nähdä sen täyttyminen riippumatta siitä, milloin tuo täyttyminen tulee: tässä elämässä tai seuraavassa.
Selvitä tuo sydämessäsi. Muuta näkökulmaasi sydämessäsi ja etsi sitä, miten voit kasvaa pitäessäsi kiinni Hänen antamastaan lupauksesta samalla kun odottaen etsit sen täyttymistä. Tajua, että jokaisessa lupauksessa on ehto, ja tuohon ehtoon liittyy aina luonteen muuttuminen jumalisuuden suuntaan.
Ensi viikolla ilmeisistä vastakohtaisuuksista Hänen lupauksissaan sekä aukoista elämämme aikajanalla… siihen saakka, siunauksin,
John Fenn
Hän kertoo loppuun viedyn näyn alusta, osa 3 miksi lupaukset
Hei kaikki,
Viime viikolla kerroin meidän (vammaisesta) pojastamme Chrisistä ja hänen suuresta, mutta lapsen kaltaisesta uskostaan.
Sydämessäni on jonkinasteinen rauha tietäessäni Herran puhuneen hänelle ja kertoneen, että Hän 'kävelisi vuorten halki' hänen kanssaan. Tuo rauha sydämessämme sallii Barbin ja minun kestää Chrisin elämän järjestämisen sekä kotona että hänen ryhmäkodissaan. Hän asui kotona ensimmäiset 24 elinvuottaan, mutta sen jälkeen, kun hänen veljensä varttuivat aikuisiksi ja menivät opiskelemaan ja naimisiin tajusimme, että Barb ja minä emme voisi pitää hänestä huolta yksin. Niinpä teimme elämämme vaikeimman päätöksen sijoittaa Chris ryhmäkotiin, sitten muutimme lähemmäksi häntä pysyäksemme mukana hänen elämässään. Tätä kirjoittaessani hän täyttää joulukuussa 39 vuotta, vaikka mieleltään hän on noin nelivuotias, mutta omaa kyvyn omaksua ja ymmärtää enemmän kuin mitä hänen mielensä ikä antaa ymmärtää.
Jos olet koskaan huolehtinut kenestäkään pitkän aikaa, voit samastua elämäämme. On niitä onnellisia ja huolettomia perjantaipäiviä, jolloin Chris ja minä käymme asioilla ympäri kaupunkia: haen hänet hänen ryhmäkodistaan noin aamukahdeksalta, suihkutan hänet ja ajan hänen partansa, ja sitten lähdetään ulos, yleensä Soniciin, paikallisen pikaravintolan autokaistalle. Kun olemme painaneet nappia ajettuamme 'meidän' paikallemme nro 21, Melissa-päällikkö tervehtii napinpainallusta sanomalla 'Hei John ja Chris', ja me vastaamme aina... ja niin päivä alkaa tuolla tavalla ihmisten tuntiessa meidät joka puolella kaupunkia.
Noin klo 16 suuntaamme kotiin, jossa Barb on valmistanut aterian iltaa varten… ja lauantaiaamuna vien Chrisin kylpyyn, sitten hän katsoo televisiota samalla kun minä valmistan suuren aamupalan; hän rakastaa isin 'juustokananmunia', jotka ovat vain munakokkeli juuston kera, mutta ryhmäkodissa hänen vakituinen aamiaisensa on muroja, joten kyse on viikoittaisesta herkusta. Suuri osa lauantaista käytetään katsomalla hänen suosikkielokuviaan tai televisio-ohjelmiaan – ainoa aika viikosta, jolloin hän voi kontrolloida mitä hän tekee, mitä syö, mitä katsoo televisiosta – ryhmäkotiympäristö tarkoittaa, että toiset päättävät kaikki nuo asiat.
Meillä on hauskaa yhdessä ja hän saa meidät nauramaan – ja Herra käyttää häntä. Kerroin, kuinka eräänä aamuna velloin lievästi itsesäälissä sisäisesti ja murehdin hiljaisesti kysellessäni Isältä, kuinka voin pitää huolta Chrisistä kahtena päivänä viikossa, tehdä kaiken sen mitä CWOWI:n kanssa täytyy tehdä, matkustaa, pitää kodin kunnossa ja sen sellaista, ja yleisesti ottaen ollen itsesäälin vallassa. Päätin valitukseni Isälle sisäisesti 'Mikä minä olen, kuormajuhtako?' sillä hetkellä olin polvistuneena Chrisin edessä pannen sukkia hänen jalkaansa ja juuri silloin hän taputti minua päähän ja sanoi: "Sinä olet hyvä hevonen." Viesti vastaanotettu, Isä. Muutan asenteeni ja mielialani ja lakkaan säälimästä itseäni. LOL.
Sen ihmiset tuntevat ja näkevät – John ja Chris eri puolilla kaupunkia
Mutta se, mitä ihmiset eivät näe, ovat kokoukset ryhmäkodissa. Sähköpostit ja puhelut henkilökunnan kanssa. Viime viikolla kyse oli Chrisin ruoka-annosten säätämisestä, koska siellä tarkkaillaan hänen painoaan. Edellisellä viikolla oli kyse vuosittaisen näkötarkastuksen ajankohdan sopimisesta. Sitä edellisellä viikolla oli kyse hänen viemisestä sairaalaan laboratoriokokeisiin. Tällä viikolla hänen halutaan menevän hammaslääkäriin, joka käyttää nukutusainetta ja jonka luona olemme käyneet aiemmin, sillä on kulunut kaksi vuotta hänen viimeisimmästä puhdistuksestaan (hänen täytyy olla tiedottomana sitä varten, koska hän ei siedä hammashoitoa), mutta se maksaa 1.500 dollaria, jotka meidän täytyy säästää suunnitelmallisesti ja niin edelleen… jatkuvaa huolehtimista.
Eivätkä ihmiset näe aivovaurion toista puolta, olipa tuo vaurio sitten syntymästä saakka ollut tai sodan, auto-onnettomuuden tai kaatumisen aiheuttamaa, aivovauriosta kärsivät ihmiset eivät pidä äkillisistä muutoksista siihen, mitä he ovat tekemässä. Kovat äänet, muutokset aikataulussa tai suunnassa, johtavat usein välittömään ja rajuun reaktioon – huutamiseen, lyömiseen, minkä tahansa kädessä tai lähellä olevan esineen heittämiseen, puremiseen, äärimmäiseen käytökseen. Sitten heti kun tuo jännite on lauennut, he ovat nöyriä, anteeksipyytäviä ja taas normaaleja rakastavia omia itseään. Tuo on Chris. Tuota on elämä Chrisin kanssa.
En pysty laskemaan niiden kertojen määrää, jolloin minua on lyöty, läimäytetty, purtu, raavittu, kynsitty hänen puristaessaan niin lujaa kuin hän voi, hän on kiljunut ja kumauttanut minua silloin kun olen pelkästään työntänyt ostoskärryä kaupan käytävää pitkin ja odottamatta peruuttanut tai muuttanut suuntaa – tuo käytös tulee aivovauriosta.
Miksi kerron tämän?
Koska samalla kun Chrisillä (ja meillä) on lupaus siitä, että eräänä päivänä Herra kävelee vuorten poikki Chrisin kanssa, siihen saakka meidän täytyy tulla toimeen yllä olevan kanssa lopun elämäämme tai lopun hänen elämäänsä tai kunnes tuo parantuminen tapahtuu. Ja Herra tietää tämän. Herra näki sen, kun Hän antoi tuon lupauksen. Ja silti elämämme Chrisin kanssa on jatkuva taakka ja ilo.
Jopa Chrisin ryhmäkodissa pohdimme; mitähän Chris tekee nyt? Onko hänellä lämmin? Täytyykö hänen mennä vessaan? Onko hänellä nälkä, käyttäytyykö hän kunnolla, millaisen viikon meille kerrotaan hänellä olleen, kun noudan hänet perjantaina? Riippumatta siitä, missä päin maailmaa olen, Chris on aina, aina, mielen perukoilla. Hän on pohjimmiltaan nelivuotias, josta huolehtivat toiset, jotka eivät koskaan voi pärjätä siinä yhtä hyvin kuin Barb ja minä. (Kuten sanoin, hän on lähes 39-vuotias).
Kuitenkin Herra tietää tämän. Isä tietää tämän. Herra antoi Chrisille loppuun viedyn näyn, täysin kehittyneen ja loppuun saatetun lupauksen: Minä tulen kävelemään vuorten halki kanssasi. Mutta nykyhetken ja tuon hetken välissä on suuri taakka, ahdistus ja tunne-elämän vero hänen ja meidän maksettavana. Kuitenkin Chrisin positiivinen asenne on ilo, meille inspiraatio. Meille esimerkki.
2.Piet.1: 3-4:ssä Pietari sanoo näin:
"...Koska hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, ... joiden kautta hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi..."
Saitko tuosta kiinni? Hän antoi meille suuria lupauksia, jotta me voisimme tulla osalliseksi Hänen jumalallisesta luonnostaan. Tuo lausuma on sataprosenttisesti vastaan Uskon sanan, karismaattisen, etsijäystävällisen, evankelikaalisen tai minkä tahansa muun uskovien 'ryhmän' leiman kanssa: lupaukset on annettu, jotta voimme olla osallisia Hänen luonnostaan.
Ei rukousvastausten takia. Ei siksi, että meille annettaisiin mitä sydämemme halajaa (tai himoitsee). Ei siksi, että meille annettaisiin unelmoimamme asia (täytä tyhjä kohta: koti, auto, työpaikka, puoliso, loma, pankkitili jne.) Vaan lupaukset on annettu, jotta saattaisimme olla osallisia Hänen luonnostaan.
Me näemme Häneltä vastaanotetun lupauksen rukousvastauksena tarpeeseen tai halajamiseen. Hän antaa nuo lupaukset, jotta voimme kasvaa Hänessä. Kumpikin on totta, kumpaakin tarvitaan. Toisessa maa katsoo ylös taivaaseen, toisessa taivas katsoo alas maan päälle. Hän hallitsee tilanteen, Hän on Jumala. Hän antaa lupauksen, jotta me voisimme tulla Hänen kaltaisekseen. Se on ensimmäisenä prioriteettina.
Hän antaa loppuun viedyn näyn, täysin kehittyneen ja kauniin lopputuloksen – mutta sinne pääseminen vaati tulemista osalliseksi Hänen jumalallisesta luonnostaan. Jokainen annettu lupaus vaatii kasvamista, jotta voitaisiin nähdä sen täyttyminen riippumatta siitä, milloin tuo täyttyminen tulee: tässä elämässä tai seuraavassa.
Selvitä tuo sydämessäsi. Muuta näkökulmaasi sydämessäsi ja etsi sitä, miten voit kasvaa pitäessäsi kiinni Hänen antamastaan lupauksesta samalla kun odottaen etsit sen täyttymistä. Tajua, että jokaisessa lupauksessa on ehto, ja tuohon ehtoon liittyy aina luonteen muuttuminen jumalisuuden suuntaan.
Ensi viikolla ilmeisistä vastakohtaisuuksista Hänen lupauksissaan sekä aukoista elämämme aikajanalla… siihen saakka, siunauksin,
John Fenn
RSS Feed