Working through the emotions of forgiveness
Anteeksiantamiseen liittyvien tunteiden työstäminen
Hei kaikki,
Muistaen, että rikkomukset ovat jollekulle aiheutettua vahinkoa ja synnit ovat Jumalaa vastaan, se tarkoittaa, että ponnistelu antaa anteeksi on kaksitahoista:
Ensiksi meidän täytyy tehdä päätös antaa anteeksi heidän syyllisyytensä meitä kohtaan, sillä Jeesus sanoi: 'Ja kun te seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi." Tämä tarkoittaa, että anteeksiantaminen on päätös, ei tunne. Tuo päätös puhdistaa ihmisen syyllisyydestä meitä kohtaan, mutta ei puhdista heidän syyllisyyttään Jumalan edessä eikä heidän aiheuttamansa vahingon suhteen.
Kuten Paavali osoitti
Kun hän sanoi Alexander vaskisepästä: 'Herra on maksava hänelle hänen tekojensa mukaan." se osoittaa, että on joitakuita ihmisiä, joille annat anteeksi heidän syyllisyytensä sinua kohtaan (rikkomuksen), mutta haluat Herran käsittelevän heitä koskien heidän syyllisyyttään Hänen edessään ja sitä vahinkoa, jonka he ovat sinulle aiheuttaneet.
Katso tätä esimerkkiä Ilmestyskirjasta 6: 9-11, missä apostoli Johannes näkee taivaassa tuhansia, jotka on murhattu Kristukseen uskomisen tähden: " Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?"
Nämä kristityt ihmiset ovat jo taivaassa ja he halusivat yhtä niiden ihmisten, jotka heidät murhasivat, kohtaavan oikeuden. Tuo ei ole anteeksiantamattomuutta, se on tilivelvollisuuden odottamista ihmisiltä heidän teoistaan, mikä on oikein.
Meidän valintamme
Kun Stefanusta oltiin kivittämässä kuoliaaksi Apt. 7:n lopussa, hän pyysi Herralta, ettei Hän pitäisi hänen tappajiaan tilivelvollisina tuosta synnistä. Kun Jeesus oli ristillä, Hän pyysi Isää olemaan pitämättä tilivelvollisina niitä miehiä, jotka ristiinnaulitsivat Hänet, sillä he eivät tajunneet, mitä oikeasti oli tapahtumassa.
Eräät teistä ehkä pyytävät samaa asiaa: Herra, älä lue tätä syntiä heidän vastuulleen. Mutta saattaa olla toisia Alexander vaskisepän kaltaisia, joiden kohdalla Paavalin tai taivaassa olevien marttyyrien tavoin: Herra tulee käsittelemään heitä sen mukaisesti, mitä he ovat tehneet tai kyselette, kuinka kauan kestää, kunnes Hän tuomitsee heidät.
Kumman tavan sitten valitsetkin, sinun täytyy yhä tehdä päätös antaa anteeksi: "Aja anna meille meidän syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle velallisellemme..." "'Ja kun te seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos kenellä teistä on jotakin toistansa vastaan." (Lk. 11: 4, Mk. 11: 25-26) Tuo koskee heidän syyllisyyttään, muttei lievennä vahinkoa. Joidenkuiden ihmisten kohdalla haluamme Jumalan käsittelevän heitä liittyen siihen vahinkoon, jonka he ovat meille aiheuttaneet ja heidän syyllisyyteensä Hänen edessään.
Tee päätös antaa anteeksi. Mutta voi viedä vuosia, vuosikymmeniä työstä läpi se vahinko, jonka tuo toinen ihminen on aiheuttanut. Tunteisiisi sattuu johtuen siitä, mitä tuo toinen on tehnyt. Vihaisena oleminen tai satutetuksi olonsa tunteminen ei ole merkki siitä, ettet ole antanut anteeksi, koska anteeksi antaminen on päätös.
Tällä tavalla työstät asian
Oli kolme kuukautta 12-vuotissyntymäpäivääni, kun isäni laittoi meidät neljä lasta istumaan ja kertoi meille, että hän ja äiti aikoivat erota. Koska viisivuotias siskoni ei ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, hän sanoi, ettei ymmärtänyt. Isä sanoi: "Otan eron äidistänne ja otan eron teistä lapsista. En tule olemaan paikalla jouluna ja lomilla tai syntymäpäivillä tai peleissä tai koulun tapahtumissa." Hän ei yrittänyt olla ilkeä, mutta vuonna 1969 ja meidän maailmassamme kukaan meistä ei tuntenut ketään, joka oli eronnut. Hän oli vain suorasukainen.
Olin vanhin ollessani lähes 12, sitten olimme 10-, 7- ja 5-vuotiaita, ja olen nähnyt kasvavan etäisyyden vanhempiemme välillä suunnilleen viimeisen vuoden aikana, mutten tiennyt, mitä se tarkoitti. Kävi ilmi, että isä meni naimisiin naisen kanssa, jolla oli kaksi omaa lasta, ja ehtona oli, että hän kasvattaisin naisen lapset ominaan eikä hänellä olisi mitään tekemistä neljän oman lapsensa kanssa. Hän enimmäkseen piti sanansa naiselle.
Seuraavaksi nuorempi veljeni ja minä pidimme kirjaa rikotuista lupauksista noin numeroon 23 asti, kunnes laskut menivät sekaisin: "Ole valmiina koulun jälkeen, niin tulen hakemaan sinut jäätelölle" tai "Etsi minua katseellasi, tulen olemaan ottelussasi tänään" ja vastaavaa. Hän ei pitänyt ainoatakaan lupaustaan.
Olen kiitollinen Taivaalliselle Isälleni, sillä Hän antoi useita ikätoverien isiä, jotka ottivat minut mukaan perheidensä tapahtumiin. Mutta etsin isää koko tuon ajan. Avioeron myötä jäin pois kaikista aktiviteeteista, joissa olin ollut 12-16 –vuotiaana. Jäin pois taidetunneilta, uinnista, partiosta, sukellustunneilta, lentotunneilta, reputin yhdeksännen luokan ensimmäisen lukukauden algebra – en vain välittänyt. Kun tulin uskomaan Herraan 16-vuotiaana ja opin tuntemaan Hänet ja Isän, apatiani koulua ja elämää kohtaan hävisi yhdessä hujauksessa.
Kun tultiin vaiheeseen, jolloin saatoin ajaa autoa, isällä oli sääntö. Sääntö oli, että kun tapasimme puhuen collegesta ja avioerosta, saatoin tavata hänet vain salassa hänen toimistossaan. Minun täytyi pysäköidä talon taakse ja saapua henkilökunnan takaovesta.
Hänellä oli tapana aloittaa ja päättää jokainen tapaaminen sanoen: "Muista, ____ (hänen vaimonsa) ei tule koskaan tietämään tästä tapaamisesta. Jos hän joskus saa sen selville, tulen kieltämään asian, joten tämä on meidän välisemme asia." Kerroin hänelle Herrasta melkein joka tapaamisessa, mutta hänellä oli vastaus siihen, miksi hän ei uskonut.
Tuo on hirvittävä taakka 16-vuotiaalle, tavata isää salaisesti, mutta Isä auttoi minua. Jopa noissa olosuhteissa tein päätöksen antaa isälleni anteeksi kaiken, kun olin 16-vuotias. Seurasin, kun äiti ponnisteli maksaakseen laskut. Seurasin, kun pappimme hienovaraisesti antoi hänelle käteistä tai vaivihkaa maksoi toisinaan sähkö-, kaasu- ja vesilaskumme. Mutta vein ajatukseni ja tunteeni takaisin päätökseeni.
Kuinka työstin tunteeni
Isän lähtöajan ollessani lähes 12-vuotias ja sen ajankohdan välillä, jolloin aloin uskoa Herraan, oli neljä vuotta tai tuossa kohdassa noin kolmannes tai neljännes nuorta elämääni. Minulle isä oli ollut suurenmoinen isä. Hän opetti, kuinka kätellä, kuinka kiillottaa kengät, kuinka käsitellä rahaa (sen verran kuin lapsella 1960-luvulla sitä oli), käyttäytymisestä kun ollaan vieraana jonkun kotona ja kuinka puhua aikuisille.
Hän valmisti minua joko ottamaan vastuulleni perheyrityksen tai olemaan menestyksekäs liike-elämässä. Hän opetti minulle myös, kuinka purjehditaan antaen vastuulleni 8-vuotiaana Sunfish-purjeveneen (pieni purjevene) kaukana järvellä, jonka äärellä kesämökkimme oli. Hän opetti minua käyttämään taskuveistä, kuinka käsitellä peruskäyttövälineitä ja sellaista. Hän opetti minulle, että jos lainasi jotakin, se palautettiin vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin sen oli saanut. Hän opetti minut jättämään leiripaikan tai motellihuoneen yhtä hyvään tai parempaan kuntoon, kuin mitä se oli ollut, kun sen oli itse saanut. Kun olimme telttailemassa ja oli aika mennä kotiin, hän opetti minut kävelemään koko leiripaikan ympäri poimimassa roskat, vaikkei kyse ollut meidän roskistamme – jätä se parempaan kuntoon kuin missä kunnossa sen sait. Elän tuon mukaisesti vielä nykyäänkin.
Minulle hän oli suurenmoinen isä, joka heitti sen kaiken pois.
En ymmärtänyt aikuisten ongelmia tuolloin, joten heti kun olin tehnyt päätöksen antaa anteeksi, Isä Jumala toi mieleeni lapsuuden tapahtumia, hyviä tai huonoja, ja jokaisen kohdalla osasin sanoa: "Annan anteeksi." Oli kyse sitten kivusta, jonka hän aiheutti kohtuuttomilla rangaistuksilla tai edellä kuvaamieni hyvien hetkien menettämisestä: "Annan anteeksi."
Kaikkien näiden tunteiden työstäminen jatkui 10 vuoden ajan. Oli hiljainen hetki ja jokin muisto nousi pintaan: "Annan anteeksi". Joskus joku sisaruksistani toi esille jonkin tapauksen muistoistaan, ja vanha viha nousi minussa pintaan. Sen jälkeen, kun sanoin sisarukselleni olevani samaa mieltä ja ärsyyntynyt, rauhoituin, palasin alkuperäiseen päätökseeni antaa anteeksi, ja vaikka siltä ei tuntunut, mumisin ääneen: "Annan anteeksi."
Ollessani 26-vuotias, naimisissa ja kahden pojan isä kolmannen ollessa tuloillaan...
Pinnalle nousi viimeinen asia, josta olin yhä vihainen. Olin vihainen, ettei minulla ollut teinivuosia isän kanssa. Niitä ei koskaan voitaisi minulle palauttaa. Päätöksellään hän varasti nuo vuodet. Olin vihainen.
Muistan selvästi sen hetken, jolloin minulle tuli rauha asian suhteen. Olin kotonamme ja katselin lapsia ja koiraa ja päivällistä valmistavaa vaimoani, kun kiertelin kodissamme ja tajusin, että minulla oli hyvä elämä ja ne asiat, joista isäni valitsi luopua – hieno perhe, jonka jäsenet rakastivat toisiaan ja olivat Herrassa. Ja yhtäkkiä olin ok ja rauhassa puuttuvien teini-vuosieni suhteen.
Tuntui siltä kuin kuorma olisi otettu pois tunteideni päältä. Kaikki muistot olivat jäljellä, muttei mitään kivusta. Olen oppinut, että siitä tiedän ja jokainen tätä lukeva voi tietää olevansa parantunut: muistot ovat jäljellä, mutta niihin ei liity enää yhtään kipua.
Seuraavaksi tapahtunut asia järkytti minua. Välittömästi saatuani tämän ilmestyksen Isä murtautui ajatuksiini ja sanoi: "Soita isällesi ja pyydä häntä antamaan sinulle anteeksi." Olin järkyttynyt. Tiedän sanoneeni ja jopa kirjoittaneeni hänelle teininä asioita, niin kuin kuka tahansa vihainen teini-ikäinen saattaisi tehdä. Mutta en ollut puhunut hänelle kuuteen vuoteen. Hän ei halunnut olla yhteydessä meidän kanssamme ja kunnioitin hänen toiveitaan. Mutta soitin tuon puhelun:
"Hei isä, John täällä, miten voit?" "Hyvin." "Isä, minun täytyy pyytää sinua antamaan anteeksi kaikki se, mitä olen sanonut tai tehnyt sinulle." (Hiljaisuus useiden sekuntien ajan) "Isä. Annatko anteeksi?" (Lyhyt hiljaisuus.) "Hyvä on." "Annat anteeksi! Kiitos! Toivottavasti sinulla ja ___ on hauska joulu." "Hyvä on." "Hei sitten isä." (klik) Tuo oli se keskustelu muistini mukaan. Hän sanoi 'Hyvä on' 2 tai 3 kertaa ja se on ainoa asia, minkä hän sanoi. Mutta se riitti.
Olin ikään kuin vienyt silmukan loppuun asti. Olin tehnyt päätöksen antaa anteeksi. Sen lisäksi olin pyytänyt Isää antamaan hänelle anteeksi avioeron siltä osin, kuin se liittyi minuun (se on auktoriteettini puitteissa, mutta auktoriteetissani ei ole pyytää sisarusteni puolesta, se on heidän valintansa). Ja olin tehnyt voitavani asian korjaamiseksi horisontaalisesti jokaisen rikkomuksen kohdalla, jonka oli häntä vastaan tehnyt.
Vaikka emme ole puhuneet vuosikymmeniin,
Isäni voisi soittaa minulle tänään ja aloittaisimme puhtaalta pöydältä ilman mitään vihan tai halveksunnan vivahdustakaan sydämessäni – sydämessäni olemme taas tuossa yksinkertaisessa isä-poika – suhteessa, joka meillä oli ollessani 8 tai 10.
Tuolla tavalla työstin anteeksiantamisen prosessin läpi. Vei 10 vuotta viedä jokainen mieleen tullut muisto takaisin alkuperäiseen 16-vuotiaana tekemääni päätökseen antaa anteeksi, mutta tein sen. Hyvin usein kristityt luulevat, että kyse on paholaisesta, joka tuo mieleen vanhoja muistoja kiduttaakseen heitä.
Ja niin voi olla asian laita, mutta kokemukseni mukaan, jos etsit sitä, havaitset hyvin usein kyseessä olevan itse asiassa Isän Jumalan, joka tuo mieleesi noita muistoja, jotta voit vangita nuo tunteet ja tuntemasi epäoikeudenmukaisuuden kuuliaiseksi Kristukselle. Ja viedä ne takaisin alkuperäiseen päätökseesi antaa anteeksi.
Ja noin se toimii… toivottavasti tämä on ollut siunaus. Uusi aihe ensi viikolla. Siihen saakka, siunauksin,
John Fenn/LL
Anteeksiantamiseen liittyvien tunteiden työstäminen
Hei kaikki,
Muistaen, että rikkomukset ovat jollekulle aiheutettua vahinkoa ja synnit ovat Jumalaa vastaan, se tarkoittaa, että ponnistelu antaa anteeksi on kaksitahoista:
Ensiksi meidän täytyy tehdä päätös antaa anteeksi heidän syyllisyytensä meitä kohtaan, sillä Jeesus sanoi: 'Ja kun te seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi." Tämä tarkoittaa, että anteeksiantaminen on päätös, ei tunne. Tuo päätös puhdistaa ihmisen syyllisyydestä meitä kohtaan, mutta ei puhdista heidän syyllisyyttään Jumalan edessä eikä heidän aiheuttamansa vahingon suhteen.
Kuten Paavali osoitti
Kun hän sanoi Alexander vaskisepästä: 'Herra on maksava hänelle hänen tekojensa mukaan." se osoittaa, että on joitakuita ihmisiä, joille annat anteeksi heidän syyllisyytensä sinua kohtaan (rikkomuksen), mutta haluat Herran käsittelevän heitä koskien heidän syyllisyyttään Hänen edessään ja sitä vahinkoa, jonka he ovat sinulle aiheuttaneet.
Katso tätä esimerkkiä Ilmestyskirjasta 6: 9-11, missä apostoli Johannes näkee taivaassa tuhansia, jotka on murhattu Kristukseen uskomisen tähden: " Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?"
Nämä kristityt ihmiset ovat jo taivaassa ja he halusivat yhtä niiden ihmisten, jotka heidät murhasivat, kohtaavan oikeuden. Tuo ei ole anteeksiantamattomuutta, se on tilivelvollisuuden odottamista ihmisiltä heidän teoistaan, mikä on oikein.
Meidän valintamme
Kun Stefanusta oltiin kivittämässä kuoliaaksi Apt. 7:n lopussa, hän pyysi Herralta, ettei Hän pitäisi hänen tappajiaan tilivelvollisina tuosta synnistä. Kun Jeesus oli ristillä, Hän pyysi Isää olemaan pitämättä tilivelvollisina niitä miehiä, jotka ristiinnaulitsivat Hänet, sillä he eivät tajunneet, mitä oikeasti oli tapahtumassa.
Eräät teistä ehkä pyytävät samaa asiaa: Herra, älä lue tätä syntiä heidän vastuulleen. Mutta saattaa olla toisia Alexander vaskisepän kaltaisia, joiden kohdalla Paavalin tai taivaassa olevien marttyyrien tavoin: Herra tulee käsittelemään heitä sen mukaisesti, mitä he ovat tehneet tai kyselette, kuinka kauan kestää, kunnes Hän tuomitsee heidät.
Kumman tavan sitten valitsetkin, sinun täytyy yhä tehdä päätös antaa anteeksi: "Aja anna meille meidän syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle velallisellemme..." "'Ja kun te seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos kenellä teistä on jotakin toistansa vastaan." (Lk. 11: 4, Mk. 11: 25-26) Tuo koskee heidän syyllisyyttään, muttei lievennä vahinkoa. Joidenkuiden ihmisten kohdalla haluamme Jumalan käsittelevän heitä liittyen siihen vahinkoon, jonka he ovat meille aiheuttaneet ja heidän syyllisyyteensä Hänen edessään.
Tee päätös antaa anteeksi. Mutta voi viedä vuosia, vuosikymmeniä työstä läpi se vahinko, jonka tuo toinen ihminen on aiheuttanut. Tunteisiisi sattuu johtuen siitä, mitä tuo toinen on tehnyt. Vihaisena oleminen tai satutetuksi olonsa tunteminen ei ole merkki siitä, ettet ole antanut anteeksi, koska anteeksi antaminen on päätös.
Tällä tavalla työstät asian
Oli kolme kuukautta 12-vuotissyntymäpäivääni, kun isäni laittoi meidät neljä lasta istumaan ja kertoi meille, että hän ja äiti aikoivat erota. Koska viisivuotias siskoni ei ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, hän sanoi, ettei ymmärtänyt. Isä sanoi: "Otan eron äidistänne ja otan eron teistä lapsista. En tule olemaan paikalla jouluna ja lomilla tai syntymäpäivillä tai peleissä tai koulun tapahtumissa." Hän ei yrittänyt olla ilkeä, mutta vuonna 1969 ja meidän maailmassamme kukaan meistä ei tuntenut ketään, joka oli eronnut. Hän oli vain suorasukainen.
Olin vanhin ollessani lähes 12, sitten olimme 10-, 7- ja 5-vuotiaita, ja olen nähnyt kasvavan etäisyyden vanhempiemme välillä suunnilleen viimeisen vuoden aikana, mutten tiennyt, mitä se tarkoitti. Kävi ilmi, että isä meni naimisiin naisen kanssa, jolla oli kaksi omaa lasta, ja ehtona oli, että hän kasvattaisin naisen lapset ominaan eikä hänellä olisi mitään tekemistä neljän oman lapsensa kanssa. Hän enimmäkseen piti sanansa naiselle.
Seuraavaksi nuorempi veljeni ja minä pidimme kirjaa rikotuista lupauksista noin numeroon 23 asti, kunnes laskut menivät sekaisin: "Ole valmiina koulun jälkeen, niin tulen hakemaan sinut jäätelölle" tai "Etsi minua katseellasi, tulen olemaan ottelussasi tänään" ja vastaavaa. Hän ei pitänyt ainoatakaan lupaustaan.
Olen kiitollinen Taivaalliselle Isälleni, sillä Hän antoi useita ikätoverien isiä, jotka ottivat minut mukaan perheidensä tapahtumiin. Mutta etsin isää koko tuon ajan. Avioeron myötä jäin pois kaikista aktiviteeteista, joissa olin ollut 12-16 –vuotiaana. Jäin pois taidetunneilta, uinnista, partiosta, sukellustunneilta, lentotunneilta, reputin yhdeksännen luokan ensimmäisen lukukauden algebra – en vain välittänyt. Kun tulin uskomaan Herraan 16-vuotiaana ja opin tuntemaan Hänet ja Isän, apatiani koulua ja elämää kohtaan hävisi yhdessä hujauksessa.
Kun tultiin vaiheeseen, jolloin saatoin ajaa autoa, isällä oli sääntö. Sääntö oli, että kun tapasimme puhuen collegesta ja avioerosta, saatoin tavata hänet vain salassa hänen toimistossaan. Minun täytyi pysäköidä talon taakse ja saapua henkilökunnan takaovesta.
Hänellä oli tapana aloittaa ja päättää jokainen tapaaminen sanoen: "Muista, ____ (hänen vaimonsa) ei tule koskaan tietämään tästä tapaamisesta. Jos hän joskus saa sen selville, tulen kieltämään asian, joten tämä on meidän välisemme asia." Kerroin hänelle Herrasta melkein joka tapaamisessa, mutta hänellä oli vastaus siihen, miksi hän ei uskonut.
Tuo on hirvittävä taakka 16-vuotiaalle, tavata isää salaisesti, mutta Isä auttoi minua. Jopa noissa olosuhteissa tein päätöksen antaa isälleni anteeksi kaiken, kun olin 16-vuotias. Seurasin, kun äiti ponnisteli maksaakseen laskut. Seurasin, kun pappimme hienovaraisesti antoi hänelle käteistä tai vaivihkaa maksoi toisinaan sähkö-, kaasu- ja vesilaskumme. Mutta vein ajatukseni ja tunteeni takaisin päätökseeni.
Kuinka työstin tunteeni
Isän lähtöajan ollessani lähes 12-vuotias ja sen ajankohdan välillä, jolloin aloin uskoa Herraan, oli neljä vuotta tai tuossa kohdassa noin kolmannes tai neljännes nuorta elämääni. Minulle isä oli ollut suurenmoinen isä. Hän opetti, kuinka kätellä, kuinka kiillottaa kengät, kuinka käsitellä rahaa (sen verran kuin lapsella 1960-luvulla sitä oli), käyttäytymisestä kun ollaan vieraana jonkun kotona ja kuinka puhua aikuisille.
Hän valmisti minua joko ottamaan vastuulleni perheyrityksen tai olemaan menestyksekäs liike-elämässä. Hän opetti minulle myös, kuinka purjehditaan antaen vastuulleni 8-vuotiaana Sunfish-purjeveneen (pieni purjevene) kaukana järvellä, jonka äärellä kesämökkimme oli. Hän opetti minua käyttämään taskuveistä, kuinka käsitellä peruskäyttövälineitä ja sellaista. Hän opetti minulle, että jos lainasi jotakin, se palautettiin vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin sen oli saanut. Hän opetti minut jättämään leiripaikan tai motellihuoneen yhtä hyvään tai parempaan kuntoon, kuin mitä se oli ollut, kun sen oli itse saanut. Kun olimme telttailemassa ja oli aika mennä kotiin, hän opetti minut kävelemään koko leiripaikan ympäri poimimassa roskat, vaikkei kyse ollut meidän roskistamme – jätä se parempaan kuntoon kuin missä kunnossa sen sait. Elän tuon mukaisesti vielä nykyäänkin.
Minulle hän oli suurenmoinen isä, joka heitti sen kaiken pois.
En ymmärtänyt aikuisten ongelmia tuolloin, joten heti kun olin tehnyt päätöksen antaa anteeksi, Isä Jumala toi mieleeni lapsuuden tapahtumia, hyviä tai huonoja, ja jokaisen kohdalla osasin sanoa: "Annan anteeksi." Oli kyse sitten kivusta, jonka hän aiheutti kohtuuttomilla rangaistuksilla tai edellä kuvaamieni hyvien hetkien menettämisestä: "Annan anteeksi."
Kaikkien näiden tunteiden työstäminen jatkui 10 vuoden ajan. Oli hiljainen hetki ja jokin muisto nousi pintaan: "Annan anteeksi". Joskus joku sisaruksistani toi esille jonkin tapauksen muistoistaan, ja vanha viha nousi minussa pintaan. Sen jälkeen, kun sanoin sisarukselleni olevani samaa mieltä ja ärsyyntynyt, rauhoituin, palasin alkuperäiseen päätökseeni antaa anteeksi, ja vaikka siltä ei tuntunut, mumisin ääneen: "Annan anteeksi."
Ollessani 26-vuotias, naimisissa ja kahden pojan isä kolmannen ollessa tuloillaan...
Pinnalle nousi viimeinen asia, josta olin yhä vihainen. Olin vihainen, ettei minulla ollut teinivuosia isän kanssa. Niitä ei koskaan voitaisi minulle palauttaa. Päätöksellään hän varasti nuo vuodet. Olin vihainen.
Muistan selvästi sen hetken, jolloin minulle tuli rauha asian suhteen. Olin kotonamme ja katselin lapsia ja koiraa ja päivällistä valmistavaa vaimoani, kun kiertelin kodissamme ja tajusin, että minulla oli hyvä elämä ja ne asiat, joista isäni valitsi luopua – hieno perhe, jonka jäsenet rakastivat toisiaan ja olivat Herrassa. Ja yhtäkkiä olin ok ja rauhassa puuttuvien teini-vuosieni suhteen.
Tuntui siltä kuin kuorma olisi otettu pois tunteideni päältä. Kaikki muistot olivat jäljellä, muttei mitään kivusta. Olen oppinut, että siitä tiedän ja jokainen tätä lukeva voi tietää olevansa parantunut: muistot ovat jäljellä, mutta niihin ei liity enää yhtään kipua.
Seuraavaksi tapahtunut asia järkytti minua. Välittömästi saatuani tämän ilmestyksen Isä murtautui ajatuksiini ja sanoi: "Soita isällesi ja pyydä häntä antamaan sinulle anteeksi." Olin järkyttynyt. Tiedän sanoneeni ja jopa kirjoittaneeni hänelle teininä asioita, niin kuin kuka tahansa vihainen teini-ikäinen saattaisi tehdä. Mutta en ollut puhunut hänelle kuuteen vuoteen. Hän ei halunnut olla yhteydessä meidän kanssamme ja kunnioitin hänen toiveitaan. Mutta soitin tuon puhelun:
"Hei isä, John täällä, miten voit?" "Hyvin." "Isä, minun täytyy pyytää sinua antamaan anteeksi kaikki se, mitä olen sanonut tai tehnyt sinulle." (Hiljaisuus useiden sekuntien ajan) "Isä. Annatko anteeksi?" (Lyhyt hiljaisuus.) "Hyvä on." "Annat anteeksi! Kiitos! Toivottavasti sinulla ja ___ on hauska joulu." "Hyvä on." "Hei sitten isä." (klik) Tuo oli se keskustelu muistini mukaan. Hän sanoi 'Hyvä on' 2 tai 3 kertaa ja se on ainoa asia, minkä hän sanoi. Mutta se riitti.
Olin ikään kuin vienyt silmukan loppuun asti. Olin tehnyt päätöksen antaa anteeksi. Sen lisäksi olin pyytänyt Isää antamaan hänelle anteeksi avioeron siltä osin, kuin se liittyi minuun (se on auktoriteettini puitteissa, mutta auktoriteetissani ei ole pyytää sisarusteni puolesta, se on heidän valintansa). Ja olin tehnyt voitavani asian korjaamiseksi horisontaalisesti jokaisen rikkomuksen kohdalla, jonka oli häntä vastaan tehnyt.
Vaikka emme ole puhuneet vuosikymmeniin,
Isäni voisi soittaa minulle tänään ja aloittaisimme puhtaalta pöydältä ilman mitään vihan tai halveksunnan vivahdustakaan sydämessäni – sydämessäni olemme taas tuossa yksinkertaisessa isä-poika – suhteessa, joka meillä oli ollessani 8 tai 10.
Tuolla tavalla työstin anteeksiantamisen prosessin läpi. Vei 10 vuotta viedä jokainen mieleen tullut muisto takaisin alkuperäiseen 16-vuotiaana tekemääni päätökseen antaa anteeksi, mutta tein sen. Hyvin usein kristityt luulevat, että kyse on paholaisesta, joka tuo mieleen vanhoja muistoja kiduttaakseen heitä.
Ja niin voi olla asian laita, mutta kokemukseni mukaan, jos etsit sitä, havaitset hyvin usein kyseessä olevan itse asiassa Isän Jumalan, joka tuo mieleesi noita muistoja, jotta voit vangita nuo tunteet ja tuntemasi epäoikeudenmukaisuuden kuuliaiseksi Kristukselle. Ja viedä ne takaisin alkuperäiseen päätökseesi antaa anteeksi.
Ja noin se toimii… toivottavasti tämä on ollut siunaus. Uusi aihe ensi viikolla. Siihen saakka, siunauksin,
John Fenn/LL
RSS Feed