I've been ruined #2
Minut on pilattu osa 2

Hei kaikki,
Varttuessani meillä oli kotona trooppisia kaloja täynnä oleva akvaario. Äitini tiesi, mitä lajia kukin niistä oli ja muistan katsoneeni hakuteoksista, mistä ne alun perin olivat tulleet – niiden alkuperät kuulostivat eksoottisilta ja mietin uteliaana niiden kotivesistöjä.

Toisena ajankohtana meillä oli 'meriapinoita' (jonkinlaisia risteytettyjä äyriäisiä, joilla häntä, suom. huom.) – 1960-luvun ja 1970-luvun alun tuote, joka oli jonkin aikaa hyvin suosittu. Luulen meriapinoiden olleen suolalehtijalkaisia, jotka kuoriutuvat heti, kun ne sijoitetaan veteen. Niitä  'meriapinoina' markkinoinut ihminen on varmasti kasannut omaisuuden, koska lähes jokainen talo, jossa oli lapsia, hankki niitä jossain vaiheessa. Myöhemmin äidillä oli merivesiakvaario ja useita merihevosia ja muita mereneläviä.

Ja sitten…
Ensimmäinen kokemukseni snorklauksesta oli sorakuopalla, josta oli tehty julkinen uimapaikka nimeltä France Park. Kaikki kutsuivat France Parkia nimellä 'Kallio', koska suurena haasteena oli kiivetä raja-aidan yli ja hypätä kalliolta, joka ulottui muutamasta jalasta lähes sataan. Snorklatessani siellä näin ensimmäistä kertaa kaloja niiden luonnollisessa ympäristössä ja minua hämmästytti ja olin pahoillani niiden kalojen puolesta, jotka olivat pienessä akvaariossamme kotona.

Sitten menin snorklaamaan Florida Keysille koralliriutoille ollessani noin 17 ja näin noiden akvaariokalojen serkkuja luonnonvaraisina. VAU! Värit ja niiden käyttäytyminen toistensa kanssa luonnollisessa ympäristössä vaikutti minuun valtavasti – noiden kalojen elämä verrattuna akvaariomme kaloihin oli hyvin erilaista, vaikka kummatkin uivat vedessä, löysivät ruokaa ja jatkoivat elämää. Vuosien kuluessa olen jälleen käynyt snorklaamassa Keysillä, Yhdysvaltain Neitsytsaarilla ja Havaijilla ja joka kerta palaan hämmästellen Herran mielikuvitusta ja luovuutta – ja kokien surun häivähdyksen kaikkien akvaariokalojen puolesta kaikkialla.  

Kirkkoakvaario
Viime viikolla kerroin hengellisestä kasvatuksestani episkopaalisessa kirkossa sunnuntaiaamuisin sekä mukanaolostani lauantai-iltojen rukouskokouksissa, johon osallistui muita yhtäkkiä Hengellä täyttyneitä episkopaaleja, katolilaisia, baptisteja ja metodisteja 1970-luvun 'karismaattisen uudistuksen' aikoina.

Minulle episkopaalinen kirkko oli pieni akvaarioallas kotona ja lauantai-illan rukouskokous oli kuin avomeri. Ihmettelin, eivätkö sisällä vankeina olevat kalat ihmetelleet, millainen elämä voisi olla maailmassa, kun ei tarvita kaikkia noita elämää tukevia varusteita. Entä jos ne voisivat uida paikassa, jossa ei tarvittaisi mitään vesipumppua tai suodatinta? Entä jos ne eivät tarvitsisi porepuhallinta ilman saamiseksi veteen? Entä jos ne eivät tarvitsisi Jättiläisen kättä pudottamaan ravintohiutaleita niille joka aamu? Entä jos ei olisi mitään liturgiaa, ei mitään aikataulua, ei mitään alttaria eikä edes rakennusta nimeltä 'kirkko'?

Rakastavat Jumalaa, mutta...
Jotkut, kuten äitini, rakastivat episkopaalisen kirkon historiaa, rituaalia ja ennalta arvattavuutta. Rutiini tarkoitti turvallista, eikä äiti voinut edes kuvitella tuon 'akvaarion' ulkopuolelle menemistä. Hän rakasti Herraa, mutta pysyi tupakoivana, alkoholia juovana, kielillä puhuvana episkopaalinen loppuelämänsä. Perin hänen Raamattunsa hänen kuoltuaan ja havaitsin hänen kirjoittaneen Raamattujensa marginaaleihin aivan kuten minäkin – ja hänen muistiinpanonsa olivat syvällisiä ajatuksia ja syvää ilmestystä – suureksi yllätyksekseni. Mutta hän rakasti tuota kala-akvaariota nimeltä Pyhän Andreaksen episkopaalinen kirkko. Hyvä juttu hänelle ja jokaiselle, joka kokee Herran kutsuneen hänet perinteiseen seurakuntaan kuten äitini. En löydä moitteen sijaa.

Hänen perinteinen seurakuntansa vahvisti häntä noilla tavoilla. Avioeron jälkeen hän tarvitsi jokaisen sunnuntain rutiinia, vakautta, historiaa ja tunnetta, että hän oli osa jotakin vanhaa, missä jokainen rituaali oli jonkin syvemmän hengellisen totuuden heijastus. Mutta uiminen hengellisessä aavassa meressä vahvistaa ihmistä eri tavalla. EI rituaalissa ja rutiinissa, kuoroissa ja musiikissa, vaan vapaudessa mennä sinne minne Jumala haluaa mennä jokaisessa kokouksessa, osallistumisessa, olemaan yhteydessä ihmisiin. Ja niin mitä minuun tulee, jatkoin edelleen noiden kalojen ajattelemista…

Entä jos ne voisivat uida vapaina koralliriuttojen keskellä? Kyllä, minut oli pilattu, en ollut nähnyt vain sitä, millaista oli hengellisen akvaarion ulkopuolella, olin uinut avomeressä!

Kaikki se, mitä olen tähän mennessä sanonut, on tullut vuosien mietiskelyn ja elämän kokemuksen jälkeen. Tuohon aikaan pidin ajatukset omana tietonani kunnioituksesta äitiäni kohtaan, mutta ajatukseni olivat hämmästyttävän lähellä erään Yhdysvalloissa suositun komediasarjan The Big Bang Theory (Alkuräjähdysteoria) henkilön ajatuksia.  Henkilöhahmo nimeltä Amy sanoo ystävälleen Sheldonille: "En vastusta jumaluuden käsitettä, mutta minua hämmentää käsitys sellaisesta jumaluudesta, joka kirjaa paikallaolijat." Mihin Sheldon vastaa: "Sitten saatat haluta vältellä itäistä Teksasia". LOL

Ihan vain suoraa puhetta
Minulla oli samanlaisia ajatuksia, jotka tiivistyivät muotoon 'Tarvitseeko Jeesus todellakin kaikkia noita kirkollisia merkkejä jotta kykenemme palvomaan Häntä ja seurustelemaan Hänen kanssaan?' Mutta en lausunut niitä. Päätin kyllä lujasti, etten tempautuisi ihmistekoisiin juttuihin, vaikka yhteen aikaan niiden tarkoituksena oli johdattaa ihmiset Jumalan luo, niistä oli tullut minulle esteitä ja jopa pystytettyjä muureja, jotka estivät minua tuntemasta Häntä millään muulla tavalla kuin pappi, pastori tai opettaja halusi minun tuntevan Hänet.

Mutta me hyväksymme sen maailman todellisuuden, joka meille esitetään. Saatamme ihmetellä, keksikö Jumala rakennuksen ja järjestyksen ja hypetyksen keinona, joka salli meidän lähestyä Häntä tai ei, mutta panttaamme noita ajatuksia vuosien ajan. Hyväksymme asioiden olevan näin, ihmettelemme lyhyesti kokiessamme syvintä kaipausta 'Entä jos?', ja sitten palaamme samaan rutiiniin, tullen ajan myötä yhä levottomammiksi.

Kuten sanoin, en koskaan sopeutunut mukaan – nuo ovat 'kapinallisia'  ajatuksia
Vuonna 1978 menin töihin Jim ja Tammy Bakkerin PTL Clubiin (TV-palvelutyö), joka toimi Charlotten alueella Pohjois-Carolinassa. Olin rakenteilla olevan Heritage USA-teemapuiston puistonvartijana. Puistonvartija kuulostaa niin viralliselta. Mutta nopeasti kasvavassa palvelutyössä, jolla oli painetta avata Heritage USA kesällä 1978, se merkitsi sitä, että tein maisemointia, näytin pikkuruisille vanhoille rouville, missä bajamajat olivat ja esiinnyin isäntänä ja oppaana.

Oli Barbin ja minun ensimmäinen avioliittovuosi, ja työskentely siellä oli hyvä kokemus, mutta jälleen emme sopeutuneet joukkoon. Samalla kun TV-ohjelmat pyörivät klassisen etelävaltioille tyypillisen gospel-laulujen ja yleisöä innostavien vieraiden ympärillä ja Jeesusta kirkastettiin, kyse oli myös suuresta bisneksestä.

Ihmettelin : 'Jos otetaan pois TV-kamerat, valot, ohjelmassa esiintyvien 'tähtien'  ihannointi, voidaanko Jeesus nähdä kaikessa tässä?'  Ensimmäinen avioliittovuotemme PTL Clubissa oli rankka taloudellisesti, rikas hengellisesti, ja rikas kuten nuorella avioparilla ensimmäisenä yhteisenä vuotena. Me opimme, me keräsimme, me havainnoimme ja teimme mielessämme muistiinpanoja palvelutehtävästä ja elämästä tuona aikana. Opimme, kuinka ei tehdä palvelutyötä, mutta pidimme kiinni siitä, mikä oli hyvää. 

Rhema
Sitten vuoden 1978 elokuussa, oltuani vain neljä kuukautta työssä PTL Clubissa, Isä kertoi minulle Hänen haluavan minun menevän Rhemaan seuraavana vuonna. Olin tuskin kuullut Rhemasta, en tiennyt siitä mitään muuta kuin että se oli raamattukoulu Tulsassa, joten nousin rukouksesta ja soitin äidilleni.

Hän sattui juuri silloin olemaan lounaalla erään ystävän kanssa, joka kuultuaan uutiset, että Isä käski minua menemään Rhemaan vuoden sisällä, sanoi näin: "Maaliskuussa Herra kertoi minulle: 'Aion lähettää Johnin Rhemaan noin 1½ vuoden sisällä, ja haluan sinun maksavan hänen lukukausimaksunsa."  Hän oli niin innoissaan siitä, että olin soittanut tarkalleen sillä hetkellä, kun äiti ja hän vain sattuivat olemaan lounaalla. Olin ällistynyt hänen vastauksestaan. Hän sanoi: "Lähetä minulle hyväksymiskirje ja minä kirjoitan shekin."  Lähetin sen ja hän lähetti shekin, joten kesällä 1979 me ajoimme Pohjois-Carolinasta Tulsaan tietämättä, mikä meitä odotti.

Rhema oli kokonaan uusi maailma ja hyvin innostava vuonna 1979.  Opin Jumalan Sanan tinkimättömyyden – tämä tapahtui ennen kuin Kenneth Haginin opetuslapset väänsivät Sanaa oman ahneutensa ja himojensa mukaiseksi. Sitä ei ollut vielä vääristetty muotoon  'nimeä se, vaadi se' tai 'menestysevankeliumiksi' – opin Jumalan Sanan olevan lopullinen auktoriteetti ja Sana ja Henki ovat aina yksimieliset. Opin kaivautumaan Sanaan itse ja kuulemaan Hänen äänensä kun opiskelin ja pohdin Sanaa ja Isän teitä.

Mutta se oli sitä mitä kutsuisin 'ammattimaiseksi' kristillisyydeksi, Tulsassa, Raamattuvyöhykkeen yläosassa keskellä. Olin toisessa akvaariossa. Pohdin, mitä oli tapahtunut noille lauantai-illan rukouskokouksille ja niissä käyville ihmisille. Pohdin missä olivat ystäväni noista mahtavista torstai-illan teinien rukous- ja ylistyskokouksista, joissa kävimme, tai sunnuntai-illan kokouksista, jolloin me teinit usein vuorottelimme koteja kokoontumisissamme ja koimme sellaisia Hengen liikehtimisiä?

   

Hyppäsimmekö vain yhdestä akvaariosta, jossa oli tietyntyyppisiä kaloja, toiseen akvaarioon, jossa oli toisentyyppisiä kaloja? Mutta töissä ja uuden vauvan kanssa ja koulussa vuosi kului nopeasti ja pian oli aika muuttaa sinne minne Isä kertoi Barbille ja minulle collegessa ollessamme meidän menevän: Boulderiin, Coloradoon. Tuo tapahtui vuoden 1980 toukokuussa.

Hyppään vähän edelle
En aio viedä sinua tässä sarjassa muistoihini, mutta aion kylläkin saada sinut ajattelemaan sitä, mitä todella kaipaa ja miksi. Ymmärräthän, vuosisatojen ajan juutalaiset olivat palvoneet Jerusalemissa temppelissä, ja siellä juuri oli Jumalan läsnäolo.

Juttu alkoi oikeastaan 2. Moos. 19:ssa kun Herra tuli alas vuorelta ja antoi Sanansa Moosekselle. Hän meni vuorelta erämaan ilmestysmajaan, jonka Hän oli opettanut Moosesta tekemään. Noin 400 vuotta myöhemmin Daavid tunsi Hänet 'Jumalana, joka asuu kerubien välissä' Liitonarkun yllä. Salomon rakensi ensimmäisen temppelin, ja vaikka se tuhoutui ja sitten se vuosien kuluessa rakennettiin osin tai täysin uudelleen, temppeli oli se paikka, missä Jumalan läsnäolo oli vuosisatojen ajan. Se oli heidän akvaarionsa. Se oli ainoa, minkä he tunsivat.

Mutta sitten tuli jotakin, mitä ei ollut koskaan nähty aiemmin. Helluntaina Jumala siirtyi ulos temppelistä ja siirtyi ihmisolentoihin. Hän oli rajoittanut Itseään enemmän tai vähemmän Temppeliakvaarioon vuosisatojen ajan, mutta Hänen todellinen tavoitteensa oli siirtyä ulos tuosta akvaariosta ja siirtyä ihmiskunnan avomereen. Hänen tavoitteensa oli siirtyä eläviin temppeleihin, jotka ovat levittäytyneitä kaikkialle maapallolle ja siten täyttäen maan Hänen kirkkaudellaan, Sanallaan ja teillään.

Sen tähden jokaisen kristityn sisällä on jotakin, joka kapinoi hieman akvaariossa ja ihmettelee ' Onko olemassa enemmän?' Me kysymme tätä, koska Jumala siirtyi ulos temppelistä (akvaariosta) 2000 vuotta sitten ja siirtyi ihmiskuntaan. Me olemme valtamereen kuuluvia kaloja, joita ei ole suunniteltu akvaariota varten. Ja tästä jatkan ensi viikolla.

Siunauksin,
John Fenn

Muista käyttää osoitetta [email protected] kirjoittaessasi minulle henkilökohtaista sähköpostia 

I've been ruined #1
Minut on pilattu osa 1

Hei kaikki,
Eräs episkopaalinen (anglikaani-) pappi kutsui minut pitämään kotikokouskonferenssia episkopaalisessa kirkossaan, mitä pidin erikoisena, mutta menin kuitenkin. Kun kävelin sisään tuohon kirkkoon, jossa oli runsaasti puukoristeita, penkit suorassa, alttari ja ikuinen liekki etuosassa, mieleeni virtasi muistoja lapsuudestani pikavauhtia niin kuin jossakin elokuvassa, jossa yritetään muutamassa sekunnissa näyttää vuosia jonkun ihmisen elämässä.

Se oli ainoa, minkä tunsin
"Tuo liekki on Herran läsnäolo", oli äidin vastauskysymykseeni: "Mikä tuo punainen kynttilä seinällä alttarin luona on?", kun kävelimme Pyhän Andreaksen episkopaalisen kirkon takaosan poikki Kokomossa, Indianassa.

Olin luultavasti 8-vuotias jos sitäkään, ja äiti vei meidät tutustumaan kirkkoon ensimmäistä kertaa. Kun hän vastasi, yritin kietoa mieleni ajatukseen, että Jumala asui tuossa rakennuksessa, juuri tuossa alttarin takana, ja olimme ihan NIIN lähellä Häntä. Ajattelin samalla myös sitä, että saatoin kävellä sinne ja puhaltaa kynttilän sammuksiin – ja mitä sen jälkeen tapahtuisi maailmankaikkeudelle? Iskettäisiinkö minut kuoliaaksi? En halunnut ajatella sitä.

Osa minusta halusi juosta ulos pysäyttämään ohi ajavia autoja ja kertomaan se suuren uutisen, että Jumala asui kirkkorakennuksessa JUURI TUOLLA! Osa minusta ihmetteli miksi,  jos kerran tämä oli todellista, eivät toiset juosseet ulos pysäyttämään ohi ajavia autoja ja kertoneet tätä innostavaa uutista? Jossakin ei ollut järkeä, ajattelin tykönäni.

Pyhän Andreaksen kirkko oli ensikosketukseni kristinuskoon ja seurakuntaelämään. Kävimme kirkossa, polvistuimme ennen penkkiin istumista osoittaaksemme kunnioitusta Jeesukselle tai jotain, ja asetuimme aloillemme. Minusta me järjestimme aina show'n mennessämme kirkkoon joka sunnuntai – 4 kahden vuoden välein syntynyttä lasta, niinpä näytimme täydellisiltä porrasaskelmilta – ja jokainen kääntyi katsomaan isää, joka johti joukkoa, sitten tuli äiti, sen jälkeen me 4 syntymäjärjestyksessä.

Vanhemmilla naisilla oli tapana hymyillä samalla kun minulla mahan pohjasta kouraisi. Joku taputti kerran minua päähän ja heitin silmäyksen, joka oli mielestäni sekoitus murisevaa koiraa ja osin 'Kyllä, tiedän meidän olevan söpöjä ja aiomme hyödyntää sitä maksimaalisesti kirkkokahveilla saadaksemme ylimääräisen munkkirinkilän.'
 
Asiat muuttuivat, mutta eivät muuttuneet
Isä jätti perheemme kun olin 11 ja ½ vuotta vanha, mutta äiti jatkoi meidän viemistämme kirkkoon joka viikko. Avioero oli se juttu, joka ajoi äidin etsimään Herraa, ja äiti löysi Hänet ja Pyhän Hengen kasteen. Pian hän ja hänen paras ystävänsä kirkossa vaativat pappiamme sallimaan kielilläpuhumisen ja (taivas varjelkoon) kitaran soiton jumalanpalveluksessa!

En tiedä mitä kaikkea sisäistä taistelua oli käynnissä. Tiedän liturgian muuttuneen vähän rennommaksi, jolloin sallittiin paikoitellen tauko liturgiassa niin, että seurakunnan jäsenet saattoivat sanoa ääneen rukousaiheensa. Se oli lapsesta pelottavaa, koska kuten missä tahansa perinteisessä seurakunnassa, me kaikki olimme penkeissä kasvot eteenpäin suunnattuina, joten ei koskaan voinut tietää, mistä päivän jokin kovaääninen puhe tulisi – takaa oikealta, edestä vasemmalta, oman penkkirivimme päästä (kuinka noloa olla samalla rivillä jonkun sellaisen kanssa, joka sanoi rukousaiheen ääneen!).

Tunsin olevani kuin pommisuojassa oleva lontoolainen Ison-Britannian ilmahyökkäyksen aikana tietämättä missä jokin pommi räjähtäisi. Jotkut ihmiset tuskin kuiskasivat ja toiset taas käytännöllisesti katsoen huusivat. Se oli hermostuttavaa. Ja liturgiassa käytetty kieli muuttui vanhanaikaisesta tavalliseen kieleen, joten se oli yhtäkkiä hyvin outoa ja kuitenkin tuttua.

Mutta kaikki muu pysyi samana – me menimme sisään porrasaskelmajärjestyksessä – paitsi että isä puuttui, mikä sai minut tuntemaan siltä, että pistin silmään. Sitten oli alkuprosessio, sen jälkeen katsoimme edessä seinällä olevalle taululle, johon oli kirjoitettu veisattavien virsien numerot laulujärjestyksessä, (nuoremmat lapset lähtivät alkuylistyksen jälkeen pyhäkouluun), mitä seurasi 20 minuutin saarna, jossa oli aina täsmälleen yksi vitsi, sitten ehtoollisen ympärillä oleva seremonia, minkä jälkeen tuli ehtoollinen pitkissä jonoissa  penkkirivin toisensa perään mennessä kirkon etuosaan, sen jälkeen oli loppuprosessio, minkä jälkeen mentiin alakertaan munkkirinkilöiden luo 'kirkkokahvihetkeä' varten. Sunnuntai toisensa jälkeen tämä järjestys ei koskaan vaihdellut.

Kykykilpailu
Jo tuolloin minulla oli halu ottaa selvää Jumalasta ja isä Cooper oli oikein hyvä rippikoulutunneilla sävähdyttäen meidän 12-vuotiaita mieliämme käsittämättömällä. Muistan kokonaisen oppitunnin käytetyn siihen kysymykseen vastaamiseen, mistä aivan ensimmäinen atomi tuli. Saattoiko se olla olemassa sattumalta vai oliko se luotu?

Muistan toisen asian konfirmaatiosta. Kun tuli se sunnuntai, jolloin meidän rippukoululuokkamme konfirmoitiin, yksi tytöistä luokalla, joka oli myös ystäviäni, Margaret, oli tuonut naapurinsa ja parhaan ystävänsä katsomaan kun meidät konfirmoitiin.

Kompastelin portaissa ja sanoissani tavatessani tämän tytön tuona päivänä. Tyttö muisteli myöhemmin, että olin pullea, kömpelö punatukkainen kaveri, jolla oli ulkonevat etuhampaat ja joka oli pukeutunut rumaan vihreään villakangaspukuun eikä hän IKIPÄIVÄNÄ soisi minulle muuta huomiota kuin tervehtisi ohimennen. Minusta hän oli kauneinta mitä olin koskaan nähnyt, ja erityisesti pidin hänen suorasukaisesta avoimuudestaan ja ärhäkästä veitikkamaisuudestaan. Vähänpä hän tiesi, että 3 ja ½ vuoden sisällä hän 'seurustelisi vakavasti' tuon pulskan punatukkaisen kaverin kanssa, joka oli nyt venynyt 6 jalan 6 tuuman (n. 2 m) pituuteen, oli oikaisuttanut hampaansa, tukan väri vaihtunut vaaleaksi ja seitsemän vuoden sisällä poika olisi pyytänyt häntä naimisiin kanssaan.

Isä
Teinivuosinani etsin isää, vaikka tuon kaipauksen täytyi vielä muotoutua ja tulla täysin määritellyksi mielessäni. Etsin, mutten tiennyt, mitä etsin. Niinpä minusta tuli alttaripoika ja akolyytti (eräänlainen maallikkoavustaja papille). Meitä taisi olla kaksi palvelemassa joka sunnuntai marssimassa alku- ja loppuprosessioissa isä Cooperin kanssa ja ehtoollisavustajina ja soittamassa kelloa oikealla hetkellä.

Oikea hetki soittaa kelloa oli silloin, kun isä Cooper valmisti ehtoollista ja polvistui lyöden rintaansa kolmesti sanoen 'Herra, en ole arvollinen', 'Herra, en ole arvollinen', 'Herra, en ole arvollinen' ja sitten alttaripojan oli määrä lyödä gongia jokaisen en ole arvollinen –lausuman jälkeen – ei liian lujaa, että joku seurakunnassa pissaisi pöksyihinsä, mutta ei niin hiljaakaan ettei rouva Kukavain kuulisi, mitä tapahtuu. Oli vaikea osua juuri oikeaan kohtaan.

Ongelmana oli, että me kaikki olimme polvistuneina tuossa hetkessä ja meidän oli määrä katsoa eteen - ja alaspäin, enkä koskaan osannut ennakoida tuon 'en ole arvollinen' iskun ajoitusta papin rintaan. Eri kertoina seurakunta kuuli 'Herra, en KUMAUS… tauko jotta kaiku vaimenisi… ole arvollinen', ja toisina kertoina äänimerkkiä ei isketty ollenkaan, koska mieleni harhaili munkkirinkilöihin tai siihen kuinka kuuma oli tai sen sellaiseen.

En sopinut joukkoon, en silloinkaan
Tuo oli ensimmäinen kerta, jolloin tajusin, etten sopinut kirkolliseen elämään. Riippumatta siitä, kuinka tutuksi messun kulku tuli, en tuntenut yhteyttä siihen miltään osin. Jumala – ajattelin, että Hänestä kannattaisi ottaa selvää – mutta mikään muu ei näyttänyt siitä sopivan minulle enkä minä siihen. Mikään kirkossa tekemäni ei vienyt minut lähemmäksi Häntä, mutta en tiennyt silloin muusta.

Suuri muutos elämässäni tuli 1974 kun tyttö saksantunniltani, Janny, joka oli roomalaiskatolinen uskova, kertoi minulle Herrasta kieliharjoitusten välissä. Olin ivannut äitini uskoa, mutta Janny oli erilainen – hän kertoi minulle tilanteista, joita hän ja hänen poikaystävänsä (hänen tuleva aviomiehensä) kohtasivat, kuinka he rukoilivat ja kuinka Herra vastasi noihin rukouksiin. Hän ei saarnannut minulle, kuten äitini teki, hän vain avasi sydämensä ja puhui vaeltamisesta teini-iän elämän halki uskossa.

Kun olin mielessäni jäljittänyt seitsemän perättäistä rukousvastausta, päätin, että se oli riittävä todistus siitä, että Jeesus ja Isä Jumala erityisesti saattoivat olla persoonallisia.  Menin kotiin ja kävin päättelyketjun läpi – jos Jeesuksella on viimeinen sana elämässäni, niin sitten jos eläisin Hänelle, riippumatta siitä mitä muut ihmiset ajattelisivat minusta ja uskostani tai miten he vihaisivat minua tai puhuisivat minusta pahaa, jos Hänellä olisi viimeinen sana, olisi vain järkevää palvella Häntä nyt. Tuolla perusteella minä 'pyysin Hänet sydämeeni' – kerroin Hänelle uskovani Hänen olevan Jumala ja Hänen saavan elämäni, jos Hän sen halusi. (Vaikka vilpittömästi epäilin, että Hän tarttuisi tarjoukseeni). Sen jälkeen aloin puhua Isälle.

Rukouskokoukset
Jannyn poikaystävä oli johdattanut hänet Herran luo, Janny johdatti minut, sen jälkeen minä johdatin tyttöystäväni – sen nätintytön, jonka näin konfirmaatiossa 3 ja ½ vuotta aiemmin – Herran luo. He alkoivat opetuslapseuttaa Barbia ja minua, vaikken tiennyt, että se oli sitä mitä he tekivät. He vain olivat ystäviämme vieden meidät lauantai-illan rukouskokoukseen maataloon ja puhuen Herrasta Pizza Hutissa jälkeenpäin… ja noilla saksantunneilla. He jopa veivät meidät ajelulle eräänä päivänä maaseudulle, missä löysimme paikan jonkun nurmikolla, istuimme ringissä pitäen toisiamme kädestä ja rukoilimme, että Barb ja minä voisimme saada Pyhän Hengen kasteen. Ja me saimme. 

Tuo lauantai-illan 'rukouskokous' joksi me sitä tuolloin kutsuimme, oli viikoittainen Hengen täyttämien uskovien kodissa kokoontuminen osanottajien tullessa kaikentyyppisistä taustoista, mutta täynnä rakkautta ja iloa ja puhtautta Herralle. Ylistyksessä käytettiin 1970-luvun instrumenttia autoharp'ia (sitraa muistuttava kielisoitin), jonka täytyy olla vaadittu instrumentti jossakin karismaattisen uudistuksen säännöstössä tai vastaavassa, koska autoharp-instrumenttia käytettään AINA tuolloin kokouksissa.

Meillä oli tapana ylistää kunnes emme kyenneet enää ylistämään. Tutkimme Raamattua, jollakulla oli opetus, oli rukousta jokaiselle joka halusi, ja jos koko ilta käytettiin ylistykseen tai ehkä rukoiluun jonkun puolesta tai jonkun paikalla olevan puolesta, olkoon niin, se täytyy olla sitä mitä Herra haluaa, joten ihmisen suunnitelmat pois, annetaan Jumalan olla Jumala.

Juuri siellä näin ensimmäisen ihmeeni. Noiden kokousten isäntäparilla oli farmikoira, saksanpaimenkoira, jota oli hevonen tai lehmä potkaissut niin, että yksi hammas roikkui kiinni pelkästään yhdestä kudossäikeestä ja sen suu oli turvoksissa ja toiset hampaat väärillä paikoilla potkun voimasta.

Otettuamme kätemme pois koiran kuonolta muutamia minuuttia aiemmin niin vahingoittuneena ollut suu ja hammas oli nyt täysin normaali, ja roikkunut hammas oli nyt lujasti paikoillaan – ja koira juoksi tiehensä leikkimaan täysin parantuneena!

Pilalla olemisen alku
Muistan menneeni takaisin Pyhän Andreaksen episkopaaliseen kirkkoon Pyhän Hengen kasteen jälkeen ja joidenkin noiden lauantai-illan rukouskokousten jälkeen ja lukeneeni liturgiaa järkytyksellä ja yllätyksellä – "Hei, tämä juttu on raamatullista!", sanoin itselleni. Nikean uskontunnustus ja apostolinen uskontunnustus olivat oikein! En ollut koskaan nähnyt sitä aiemmin. Olin ällistynyt siitä, että episkopaaleilla oli niin paljon ydinuskomuksesta oikein.

Ja sitten jumalanpalveluksen loppuosa jatkui… ja tuo epämukava tunne, jonka saat kun et sovi joukkoon ja luulet jokaisen näkevän tai tuntevan sen sinusta, tuli jyristen takaisin. Halusin takaisin meidän lauantai-illan rukouskokouksiimme! Halusin kertoa ihmisille siellä, etteivät he tarvitse kaikkia noita ulkoisia merkkejä. He eivät tarvitse alboja, suitsuketta, kolmea kellon kilahdusta, lasimaalauksia!

Olin matkalla pilalla olemiseen… mutta minulla oli vielä 25 vuotta lisää kuljettavana ennen kuin täysin tajusin sen. Enemmän ensi viikolla siitä, mikä pilasi minut. Siunauksin,

John Fenn

Muista lähettää sähköposti minulle osoitteeseen [email protected]

When to break fellowship #6
Koska katkaista yhteydenpito osa 6

Hei kaikki,
Aloitin tämän kirjoitussarjan sanomalla, että kristityt katkaisevat usein yhteydenpidon vääristä syistä samalla kun jättävät huomiotta todelliset Raamatussa annetut syytä. Monille meistä on tapahtunut sitä, että ystävät ovat tiputtaneet meidät pois kuin radioaktiivisen jätteen kun olemme vaihtaneet seurakuntaa tai tehneet vähäisimmänkään heitä loukanneen asian ja jättävät meidät tietämättömiksi siitä, mitä teimme väärin!

Hämmennys Kristuksen ruumiissa
Älkäämme unohtako ihmisiä, jotka kieltäytyvät katkaisemasta yhteydenpitoa kun heidän pitäisi: He pysyvät lojaaleina pastorille sen jälkeen, kun tämä ottaa eron vaimostaan ja lastensa äidistä mennäkseen naimisiin lastensa hoitajan kanssa ja on heti kuherruskuukauden jälkeen takaisin saarnastuolissa. Tai he jäävät lojaalisiksi pastorille, joka viikoittain manipuloi heidän ankaralla työllä ansaitsemansa rahan heidän taskuistaan täyttämään omat taskunsa tai pastorille, joka luo niin myrkyllisen seurakuntakulttuurin, että jos joku herättää vähäisimmänkään kysymyksen mistään asiasta, tämä henkilö joutuu syytetyksi siitä, että hänessä on riivaaja.

Haluan opettaa Sanaa asiayhteydessä. Niinpä en halua kenenkään ajattelevan, että Paavalin luettelo sellaisista tapasynneistä 1 Kor. 5:ssä, jotka pätevät syiksi katkaista yhteys, pitävän sisällään perheenjäsenet, työtoverit, niiden olevan lupa avioeroon tai käsittävän muita tilanteita, jotka ovat sen asiayhteyden ulkopuolella, josta hän kirjoitti.

En puhu lapsista tai työpaikan tilanteista
Hän ei kertonut (enkä minä) aikuisista lapsista, jotka joskus ovat vaeltaneet Heran kanssa mutta nyt elävät yhdessä tai useammassa noista eri synneistä, eikä hän puhunut työtovereista työpaikalla.

Mitä tulee työtovereihin, sinut on palkattu tekemään työtä eikä todistamaan tai keskustelemaan hengellisistä asioista, joten tee työtä. Sinua ei vainota, sinun vain halutaan tekevän sitä mitä sinut palkattiin tekemään; työtä. Paavali sanoi, ettei tule työskennellä ollen silmänpalvelija ihmisille mieliksi, vaan Herralle, joka näkee ja tietää kaiken. Olkoon todistuksesi laatutyösi.

Mitä tulee aikuisiin lapsiin, ehdotan tätä; He tietävät elävänsä synnissä tai olevansa addikteja, ja että rukoilette heidän puolestaan. He eivät tarvitse sitä, että äiti tai isi ilmaisee paheksuntansa joka kerran kun heidät näkee eikä heidän tarvitse kuulla saarnaa. He tarvitsevat sitä, että olette äitejä ja isiä. Room. 2:4 sanoo: ' Etkö tiedä, että Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen?' Näyttäkää heille Jumalan hyvyys teissä.

Antakaa heidän nähdä Herran uskollisuus elämässänne ja puhukaa viisautta heille. Auttakaa heitä tekemään oikeita päätöksiä ja tietäkää, että mikään heidän käytöksessään ei yllättänyt Herraa. Rukoilkaa heidän puolestaan sitä mitä Paavali rukoili, ja minä rukoilen tätä itseäni varten säännöllisesti Ef. 1: 17 - 18 ja Kol. 1:9 – että he voivat vastaanottaa viisauden ja ilmestyksen Hengen Hänessä, että heidän ymmärryksensä silmät avautuisivat, että he voivat tulla täytetyiksi kaikella hengellisellä viisaudella ja ymmärryksellä.

Hyvä uutinen on, että se mies katui
On hyviä uutisia 1 Kor. 5:n miehestä. Muistanet, että hänellä oli jatkuva seksisuhde äitipuoleensa, Paavali lausui hänelle tuomion ja luovutti hänet Saatanalle miehen lihan tuhoksi aikaiseen kuolemaan, jotta mies pelastuisi – mutta mies katui ja hänet asetettiin ennalleen. Älä anna tuon pointin hävitä – sen jälkeen kun tuomio oli lausuttu, mies katui ja se hyväksyttiin. Joten mikä viittaa aitoon katumukseen?

Paavali sanoo 2 Kor. 7:8:ssa hänen ensimmäisen heille lähettämänsä kirjeen vaikutuksesta:

"Sillä vaikka murehdutinkin teitä kirjeelläni, en sitä kadu, ja jos kaduinkin, niin minä - kun näen, että tuo kirje on, vaikkapa vain vähäksi aikaa, murehduttanut teitä."

Hän sanoi aiheuttaneensa heille 'murhetta' tai 'surua', mikä on kreikan sana 'lupe'. Amplified Version – raamatunkäännös sanoo 'tuskaa'. Tämä ei ole vain emotionaalista tuskaa ja murhetta, vaan syvempää, hengellistä murhetta. Saatetaan tarvita terävä, konfrontoiva sana heille, mikä Paavalin kirje oli, joka sai aikaan 'herätyksen' hetken.

Jumalinen murhe
2 Kor. 7:9 jatkaa:  "nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi; sillä te tulitte murheellisiksi Jumalan mielen mukaan, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä."

Jumalisessa murheessa ja katumuksessa on kyse Jumalasta ja se vetää meitä Hänen luokseen. Väärä katumus keskittyy omaan itseen ja pitää ihmisen poissa Jumalan luota. On olemassa jumalista murhetta ja se vetää meidät Hänen luokseen, mikä sallii meidän vastaanottaa laupeuden ja armon avuksi tarpeen hetkellä – ennallistamisen. Se on terveellinen osa katumusta.

Ja seuraava jae määrittele sen vielä lisää: " Sillä jumalinen murhe ja tuska, jonka Jumalan sallitaan kohdistaa, tuottaa katumuksen, joka johtaa ja myötävaikuttaa pelastukseen ja vapautukseen pahasta eikä se koskaan saa aikaan pahoittelua. Mutta maailmallinen murhe on kuolettavaa (toivoton suru, joka on ominaista pakanamaailmalle)." (Amplified Version –raamatunkäännös, suomennos tässä)

Ihmisten, joiden kanssa meidän täytyy katkaista yhteydenpito, täytyy kokea Jumalista sydämen tuskaa, joka ohjaa heidät Hänen luokseen. Jumalan sallitaan kohdistaa jumalista surua, koska meidän sydämemme ovat kääntyneet Hänen puoleensa antamaan Hänelle tuon luvan. Ovatko he antaneet Herralle luvan käsitellä heitä tämän kysymyksen suhteen? Ovatko he kokeneet sen murheen, jonka Jumala haluaa heidän kokevan? Daavid oli antanut ja kokenut. Tuo mies ja seurakunta 1 Kor. 5:ssä olivat antaneet ja kokenet.

Pyhän Hengen kokeminen vai Jumalan tunteminen?
Koska aito katumus virtaa siitä Jumalalta tulevasta ilmestyksestä, että olemme tehneet syntiä, mietin, että siitä syystä, että niin monet seurakunnat tarjoavat seurakunnan kokemista Jumalan kokemisen sijaan, ihmiset oppivat seurakuntapohjaisen katumuksen ja kaavaan perustuvan katumuksen sen sijaan, että oppisivat Raamatun kuvaaman taivaalliseen ilmestykseen pohjautuvan katumuksen

Ihmiset on opetettu menemään kokoussaliin kokemaan Jumala sen sijaan, että ensin kokisivat Jumalan pitkin viikkoa henkilökohtaisessa elämässään. Ja siitä, että koko seurakunta seuraa  "Rukoile tämä rukous perässäni" – opetusta, on tullut 'katumus'. Heidät on opetettu kokemaan Jumala yhdessä palvonnan tai opetuksen kautta, mutta heti kun he ovat kävelleet kokoussalin ovesta ulos, he eivät tunne Häntä yksilöllisesti – he tuntevat vain Hänen läsnäolonsa yhteisesti.

Koska synti on henkilökohtaista ihmissydämen ja Jumalan välillä, kokoussali voi tarjota vain vähän apua ihmisten yrittäessä taistella syntiä vastaan. Katumus vaatii sitä, että ihminen rukoilee sydämestään oman rukouksensa, ei seuraa jonkun muun ajatusta siitä, mitä tämä uskoo, että jonkun ihmisen sydämen pitäisi ilmaista.

Tämän tuloksena miljoonat kristityt ovat jumissa voimattomina rakkaus/viha – suhteessa itsensä ja Jumalan kanssa ihmetellen, miksei Hän halua vapauttaa heitä, tietämättöminä siitä, että voima heidän syntinsä yli virtaa Isältä tulevasta ilmestyksestä henkilökohtaiselta, ei yhteisölliseltä pohjalta.

Jollei yhteisöllinen voitelu, niin sitten...
Olen nähnyt ihmisten tulevan viikko toisensa jälkeen eteen rukoiltavaksi eikä heidän tilanteensa ole yhtään parantunut. Joitakin vuosia sitten aloin hienotunteisesti kysellä hieman heidän elämästään ja löysin yhteisen piirteen – jokainen tuli eteen odottaen pastorin (profeetan, opettajan) laskevan kätensä heidän ylleen ja jos he tulivat jatkuvasti eteen rukoiltavaksi, niin sitten jonain päivänä, jos Herra suo, toivottavasti, jos voitelu on riittävän vahvaa ja tuona iltana on avoin taivas, ja pastori hillitsee kielensä juuri oikein, Jumala tulee koskettamaan heitä ja vapauttamaan heidät.

Tämä kulttuuri 'se, että joku laskee kätensä ylleni, on läpimurtoni avain' on vastoin Raamattua. Katumus on pelastuksen ensimmäinen sana. Hepr. 6:1 luettelee katumuksen uskon perustuksen ensimmäisenä piirteenä. Onko etsijäystävällinen, poliittisesti korrekti, älä painosta ketään, älä mainitse 'syntiä', -kulttuuri ryövännyt ihmisiltä aidon pelastuskokemuksen, jossa on katumus mukana?

Meidät luotiin täysivaltaisiksi olennoiksi, mikä merkitsee sitä, ettei Jumala eikä paholainen kykene pakottamaan meitä tekemään mitään. Monien Kristuksen ruumiissa täytyy löytää selkäranka, löytää päättäväisyys ja lakata odottamasta joidenkin voideltujen taikapapujen ratkaisevan heidän syntiongelmansa, ja vain katua. Usein kuitenkin he rakastavat syntiään enemmän kuin meidän läsnäoloamme elämässään ja mieluummin pysyvät synnissä kuin etsivät Jumalaa koko sydämestään.

On aina vaikeampaa tehdä työtä Jumalan etsimiseksi kuin etsiä syntiä. Standardinomainen turvaköysi, jonka seurakunta heittää katumuksen tarpeessa oleville, on 'Tule takaisin ensi viikolla kuuntelemaan viestiä' (tai vierailevaa puhujaa), koska monet pastorit ovat menettäneet tiedon tai heillä ei ole koskaan ollut omassa elämässään tietoa siitä, kuinka etsiä Jumalaa, joten he eivät voi johtaa toisia.

Pelkästään puhu Hänelle syvältä sydämestäsi 
Jälleen monien kohdalla Kristuksen ruumiissa tilanne on se, että he osaavat rukoilla yhteisöllisesti, palvoa yhteisöllisesti, vastaanottaa opetusta yhteisöllisesti, jopa katua yhteisöllisesti.

Mutta he eivät tiedä kuinka vain puhua Isälle ja käydä kahdenkeskistä keskustelua (eivätkä katua kahdenkeskiseltä pohjalta). Löydä syitä puhua Hänelle – kerro Hänelle kauniista aamusta, jonkin hyvän asian hienosta ajoituksesta elämässäsi, ja siitä asiasta, jonka kanssa kamppailet. Älä hanki tapaa, jossa sinä ja Hän kamppailette synnin kanssa, etkä koskaan itse asiassa todella puhu Hänelle siitä – ole suorasukainen, ole rehellinen – Hän kestää sen. Hän on panostanut sinuun pitkällä tähtäimellä – ikuisuudeksi.

Hän tiesi kamppailustasi tällä hetkellä ennen kuin Hän edes loi maailman, kuitenkin Jeesus silti kuoli puolestamme. Hän ei vain rakasta sinua, Hän pitää sinusta. Vau. Heti kun puhut Hänelle sydämestäsi avoimesti ja rehellisesti, ole hiljaa ja anna Hänen jakaa sydäntään avoimesti ja rehellisesti sinulle, mikä saattaa viedä viikkoja tai kuukausia. Kulje Hänen kanssaan siinä. Tuo ilmestys vie katumukseen, jota ei tulla koskaan pahoittelemaan, ja vetää sinut lähemmäksi Häntä kuin koskaan olet ollut.

Siunauksin,
John Fenn

When to break fellowship #5
Koska katkaista yhteydenpito osa 5

Hei kaikki,
Siltä varalta, ettette ole huomanneet Yhdysvaltain kaakkoisosiin lokakuun 16-27 suuntautuvan matkani aikataulua, skrollatkaa tämän viestin aivan loppuun saadaksesi tietoa. Kokouksia pidetään ulottuen Atlantasta Georgian osavaltiosta Virginia Beachiin ja Powhattaniin Virginian osavaltiossa aina Deltonaan, Floridan osavaltioon – joten skrollatkaa alaspäin, jos olette kiinnostunut ja nähdään joidenkuiden teistä kanssa siellä! 

Yhteydenpidon katkaiseminen ja katumus
Rikas nuori mies tuli Jeesuksen luo kysyen: 'Hyvä Mestari, mitä minun täytyy tehdä periäkseni ikuisen elämän?'  Miehen synti oli himo ja rakkaus rahaa kohtaan ja se status, jonka se hänelle toi – mutta Jeesus väisti kysymyksen ja meni suoraan siihen kuka tai mikä istui miehen sydämen valtaistuimella: "Miksi sinä kutsut Minua Hyväksi? Ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala." (Toisin sanoen: 'Kutsutko minua Jumalaksi, koska kutsuit Minua hyväksi?'

Mies ei vastannut Jeesuksen kysymykseen, joten Herra puhutteli hänen sydäntään toisella tavalla – "Myy kaikki mitä sinulla on ja tule seuraamaan Minua!" Se pakotti miestä tutkimaan Jeesuksen kysymystä toisesta näkökulmasta samalla kun se paljasti hänen aidot prioriteettinsa: Onko Jeesus Jumala vai vain hyvä mies, ja mitä minä rakastan enemmän, ikuista elämää vai rahaa?

Pointtini on se, että Jeesus ei keskittynyt huutamaan julki tuota syntiä miehen elämässä – Hän yksinkertaisesti meni ydinkysymykseen siitä, kuka Jeesus on ja mitä mies rakasti eniten elämässä, rahaa vai Jumalaa? Jeesus tekee tätä yhä tänään, sillä Hän ei muutu koskaan. Kun pohdimme sitä, katkaisisimmeko yhteydenpidon jonkun henkilön kanssa, meidän ei pidä poiketa asiasta toisiin kysymyksiin, vaan meidän tulee katsoa ydinasiaa hänen elämässään ja sitä onko hän halukas muuttumaan vai ei.

 

Katumus vai ei?
1 Kor. 5:ssä oleva mies, jolla oli seksisuhde äitipuoleensa, itse asiassa teki parannuksen synnistään, mikä tunnustetaan 2. Kor. 7:ssä. Hänen halunsa kypsyyteen Kristuksessa oli suurempi kuin hänen rakkautensa seksiin, ilmaistakseni asian suorasukaisesti, ja hän teki parannuksen synnistään ja hänet palautettiin pyhien yhteyteen.

On olemassa kaksi kreikankielen sanaa, jotka käännetään 'katua, tehdä parannus' tai 'katumus, parannuksenteko'.  Ensimäinen on 'metanoeo', ja se tarkoittaa 'käsittää jälkikäteen'. Juurisanat ovat 'meta' – jälkeen, ja 'noeo' ja 'nous' – käsittää ja mieli. Se merkitsee sitä, että tajuaa jotakin sen jälkeen, kun sen on tehnyt, ja luonnollisena oletuksena on, että muuttaa mielensä heti, kun on käsittänyt asian. Tätä käytetään Raamatussa aidosta ja jumalisesta katumuksesta.

Toinen sana on 'metamelomai', sanoista 'meta' – jälkeen, 'melo' – välittää/pitää huolta, ja se tarkoittaa 'pahoitella, kaduttaa'. Tätä sanaa käytetään kuvailemaan jotakuta, joka jää kiinni itse teosta ja niin hän 'katuu', tai jonkun suunnitelma ei onnistunut, joten hän 'katuu' – hän on pahoillaan, mutta vain sen suhteen, että hänen suunnitelmansa ei toteutunut hänen toivomallaan tavalla. Se on itseen keskittyvää ja pyörii sen tosiasian ympärillä, että hän jäi kiinni tai hänen suunnitelmansa ei toiminut, joten hän harmittelee sitä.

Sitä käytetään Juudaksesta Matt. 27:3:ssa: "Kun Juudas, hänen kavaltajansa, näki, että hänet oli tuomittu, silloin hän katui ja toi takaisin ne kolmekymmentä hopearahaa ylipapeille ja vanhimmille…" Juudas ei katunut Jumalalle, hän oli pahoillaan, että hänen suunnitelmansa pakottaa Jeesus osoittamaan olevansa Jumalan Poika ei toiminut. Juudas pahoitteli sisällään sitä, että hänen suunnitelmansa epäonnistui, ei Jumalalle.

Daavidin aito katumus
2. Sam. 12:ssa Naatan konfrontoi Daavidin tämän suhteesta Batseban kanssa, suhteen, joka perustui himolle, valheille ja murhalle. Daavid himoitsi Batsebaa kun näki tämän kylpemässä, tapatutti hänen aviomiehensä ja sitten peitti teon. Mutta Daavid sanoo jakeessa 13, kun hänet konfrontoitiin: "Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan."

Jos se olisi ollut Juudaksen väärää katumusta, Daavid olisi sanonut: 'Olen pahoillani, ettei petokseni toiminut' tai 'Hupsista! Jäin kiinni ja olen niin pahoillani'. Mutta sen sijaan Daavid tajusi sydämensä ytimen, asian ytimen – 'Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan."

Siten aito katumus on aina ilmestyksen seuraus. Ilmestys on sitä, miltä pohjalta koko Jumalan valtakunta toimii, ja tämä on ilmestys siitä, että tekemäni oli ytimeltään Jumalaa vastaan. Sitä me etsimme jossakussa, joka on lähellä tilannetta, että menettää meidät ystävinä, menettää yhteydenpitomme, että häntä pyydetään alkamaan käydä toisessa seurakunnassa, että menettää jopa avioliittonsa – etsimme jumalista katumusta, joka perustuu taivaasta tulevalle ilmestykselle hänen syntinsä aidosta luonteesta. Etsimme ilmestyksen hengellisen 'lampun' syttymistä, kun hän yhtäkkiä sanoo 'Nyt minä tajuan'. Ja olemme niin surullisia, kun näemme vain Juudas-tyyppisen katumuksen tai emme mitään katumusta.

Ilmestyksestä tuleva katumus on vapautumisen voima ja alku eheyden polulla
Tämä nähdään Daavidin ja Batseban avioliitossa, joka perustuu himolle, valheille ja murhalle, mutta armosta parantui ja tuotti tuloksena Salomonin! Salomon lainaa isäänsä läpi Sananlaskujen ensimmäisten yhdeksän luvun, ja 4:3 – 4 kertoo hänen isänsä ja äitinsä rakkaudesta häntä kohtaan – mikä suuri muutos tuossa avioliitossa! Mutta heidän täytyy kulkea aidon katumuksen oven kautta saavuttaakseen tavoittelemansa eheyden. Sama koskee meitä tänään.

Mitä tulee keskellämme (kotiseurakunta/läheinen yhteydenpito) olevaan henkilöön, joka elää haureudessa, tai on valehtelija tai epärehellinen liikeasioissa tai addikti tai kylvää riitaa, meidän täytyy joskus erota hänestä, koska ei ole mitään aitoa katumusta, hänen sydämessään ei ole mitään ilmestystä siitä, että hän tekee syntiä Jumalaa vastaan. Hän saattaa pyytää anteeksi sitä, että jäi kiinni tai pahoitella, kuinka on sinua satuttanut, mutta se on sitä mitä Juudas teki – jopa luovutti rahat, jotta kaikki näytti siistiltä, siivolta ja aidolta!

Paavali kuvasi aitoa katumusta 2 Kor. 7:10-11:ssa 'Jumaliseksi murheeksi, jota ei tulla katumaan'. Hän käyttää tuota toista katumus-sanaa tässä pahoittelusta – mikä tarkoittaa, että ihmisellä on ilmestys sydämessään, että kyse on synnistä Jumalaa vastaan, mikä saa aikaan jumalisen murheen, ja heti kun ihmisellä on tuo ilmestys ja murhe, hän ei koskaan pahoittele sitä, että katui, hän ei koskaan pahoittele sitä, että palvelee Jumalaa.

Mutta mitä jos...
Mutta mitä jos hän on sellainen kuin mitä Jeesus kuvasi Lk. 17:4:ssä, hän katuu sinulle 7 kertaa päivässä ja Jeesus sanoi, että 7 kertaa tuona päivänä sinä annat hänelle anteeksi. Eikö jokainen noista 7 kerrasta ole väärää katumusta? Ehkä, mutta ehkä tuo ihminen on vain työstämässä ilmestystä ja käymässä taistelua hetkittäisen synnin mielihyvän ja Jumalaa kohtaan olevan rakkautensa välillä. 

Sillä vaikka tuo rikas nuori mies meni pois murheellisena sinä päivänä, jolloin Jeesus kutsui hänet tulemaan opetuslapseksi, hyvin vanha kirkon perimätieto sanoo, että viimein hän todella myi kaiken omistamansa seuratakseen Jeesusta, mikä näkyy Apt. 4:36 – 37:ssä, kun hän laskee myyntituotot apostolien jalkojen juureen ja he nimeävät hänet uudelleen Barnabaaksi.

Kova sydän?
Jos ihmisen sydän on yhä taipuisa, työstämiskelpoinen, savea Mestarin kädessä, silloin hän on raivaamassa tietään halki tuon 7 kertaa päivässä synti, katumus, synti, katumus – prosessin kohti eheyttä.

Mutta jos hän kovettaa sydämensä kuten aluksi se mies, joka harjoitti seksiä äitipuolensa kanssa tai näemme vain Juudas-tyyppistä katumusta, meidän täytyy irtautua heistä kotiseurakuntamme tai oman hyvinvointimme tähden.

Ei Jumala armolahjojansa ja kutsumistansa kadu – Room. 11:29

Useasti ihmiset tarkastelevat elämäänsä ja pohtivat, onko Jumalan kutsu yhä heidän yllään niin kuin menneinä vuosina, vai ovatko maailmassa vietetyt vuodet ja erossaolo tehneet tilanteen sellaiseksi, että he ovat menettäneet Jumalan täysin. Ja Room. 11:29:ä käytetään oikein sanomaan, että EI ole liian myöhäistä, Jumala ei kadu armolahjojansa ja kutsumistansa.

Mutta kreikan kielessä on syvällisempi totuus kuin se mikä käännetään englanniksi (tai suomeksi). Sana 'katuminen' ei ole Daavid-tyyppistä katumusta, niin kuin ajattelisimme puhuessamme Jumalasta. Tässä käytetään Juudaksen väärää katumusta, tarkoittaen pahoittelua.

Se mitä Paavali kirjoittaa on tämä – Jumalan armolahjat ja kutsuminen sinussa ovat asioita, joiden suhteen Hän ei koskaan tule olemaan pahoillaan (vaikkeivät) Hänen suunnitelmiensa (tässä elämässä) sinua varten eivät toteutuneetkaan. Hän ei koskaan tule Itsessään katumaan sitä, että Hän kutsui sinut ja antoi sinulle armolahjoja. Hän ei koskaan tule olemaan pahoillaan tai katumaan Itsessään sitä, että Hän panosti Poikansa sinuun. Hän ei koskaan, ikinä tule katumaan sitä, että loi sinut tai armoitti sinut tai kutsui sinut. Hän panosti sinuun ikuisuutta varten eikä Hän tule koskaan olemaan pahoillaan siitä – vau!

Ensi viikolla kuinka vastaanottaa ilmestystä, joka johtaa aitoon katumukseen,

Siunauksin,
John Fenn
Muista käyttää osoitetta [email protected] henkilökohtaisiin sähköposteihin