John and Barb's testimonies, 2/6, Meeting Barb
Johnin ja Barbin todistukset, osa 2/6, Barbin kohtaaminen
Hei kaikki,
Avioero saa lapset ajattelemaan kaikenlaisia asioita.
Isän lähtö vaikutti meihin kaikkiin neljään lapseen eri tavoin. Olimme 11-, 9-, 7- ja 5-vuotiaita ja sovimme niihin lasten rooleihin, jotka niin usein yhdistetään dysfunktionaalisiin perheisiin: olimme sankari, pelle, syntipukki ja pikkusisko oli maskotti, tässä järjestyksessä. Mutta yksityisesti, sydämessäni, etsin isää. Elämäni oli juuri hajonnut. Ystäväpiiriimme kuului ikäiseni poika, Emerson, joka on edelleen hyvä ystävä, ja toinen, Trip, joka on edelleen ystävä, ja kummankin perhe oli niin ystävällinen, että otti minut mukaan moniin perheen aktiviteetteihin. Tunsimme Tripin vanhemmat nimellä "Del-setä ja Betsy-täti", niin läheisiä olimme.
Kaikilla ystävilläni oli heidän elämäänsä aktiivisesti osallistuva isä, ja tunsin oloni hyvin vaivaantuneeksi ja yksinäiseksi. Kun isä sanoi "Eroan äidistänne ja teistä lapsista", se konteksti, jonka kautta olimme ymmärtäneet maailman, mureni. En välittänyt koulusta. Jätin kesken partion, taidetunnit, rumputunnit, uimatunnit (opettajani halusi minun harjoittelevan kilpauintia), ja myöhemmin lopetin sukellus- ja lentotunnit. En enää välittänyt. Olin sydämessäni jumissa suhtautuen elämään apaattisesti ja kaivaten isää.
Kun olin 14-vuotias, näin ostoskeskuksen lemmikkieläinkaupassa myynnissä pienen apinan ja halusin sen kovasti. Se oli useista myynnissä olevista apinoista pienin ja ryhmän haurain ja eniten kyyryssä oleva, ja se takertui muihin apinoihin – se oli emotionaalisesti kuin minä. Samastuin siihen. 1970-luvun alussa lemmikkieläinkaupoista sai ostaa eksoottisia lemmikkejä. Äiti tajusi, että minuun sattui, ja hän kertoi minulle myöhemmin uskoneensa, että sen hoitaminen aikaansaisi jonkinlaista paranemista, ja hän oli oikeassa.
Annoin sille nimeksi Tilly, ja naapurin (toisen ystävän isähahmon) rakentaman suuren häkin myötä Tillystä ja minusta tuli erottamattomat. Totutin sen nopeasti potalle häkissään, ja valjaiden ja hihnan kanssa se ja minä kävimme ulkona. Se rakasti olla puissa ja öisin se söi kuistinvalon ympärillä lentäviä koiperhosia ja kuoriaisia.
Katsoessani taaksepäin voin nähdä, että Isä piti kädellään huolta minusta kaikkien noiden ystävien isien ja Tillyn kautta
Se antoi minulle jotakin, jonka vuoksi elää. Se oli minulla vain noin vuoden. Se kuoli sylissäni matkalla eläinlääkäriin. Myöhemmin eläinlääkäri kertoi, että sillä oli synnynnäinen suolistosairaus, joka aiheutti suolten menemisen solmuun iän myötä ja johti lopulta sen kuolemaan. Muutamaa viikkoa myöhemmin täytin 15 vuotta (toukokuussa).
Oltiin vuodessa 1973, oli toisen opiskeluvuoteni ja Barbin ensimmäisen opiskeluvuoden alku. Olin apaattinen kuten aina, sain hylätyn arvosanan algebran ensimmäisestä lukukaudesta ja etsin edelleen isää. Kävin saksan tunneilla, mikä oli ensimmäinen oppiaine, josta olin erittäin innostunut, koska olin melkein syntynyt Saksassa. Isäni asemapaikka oli Stuttgartin lähellä vuosina 1957–58, ja äiti tuli kotiin synnyttämään minut. Isän kotiuttaminen tapahtui suunnilleen samaan aikaan. Siihen aikaan kaksi vuotta asepalvelusta oli pakollista nuorille miehille. Kun äiti ja isä halusivat sanoa asioita, joita he eivät halunneet meidän lasten kuulevan, he vaihtoivat saksaan, joten halusin todella oppia sitä.
Saksan tunneilla tapasin Jannyn, roomalaiskatolisen. (Edelleen erittäin hyvä ystävä). Teimme pareittain luokkaprojekteja ja meistä tuli hyviä ystäviä. Eräänä päivänä vertaillessamme kirkkoja – hän oli roomalaiskatolinen ja minä episkopaali – huomasimme, että sunnuntaiaamujen jumalanpalveluksissamme käytettiin samaa liturgiaa. Hän kommentoi: "Tunnen Jumalan liturgian takana." Se kiehtoi minua. Halusin tuntea Isän Jumalan, mutta olin epävarma. Katselin, kuinka hänen poikaystävänsä (ja tuleva aviomies) Vic ja hän rukoilivat elämänsä asioihin liittyen, ja niihin kaikkiin saatiin vastaus yksi kerrallaan. Katsottuani kaikkia noita rukousvastauksia annoin sydämeni Herralle ja Isälle.
Seisoin kotona makuuhuoneessani eräänä päivänä ja varmistin, että kaikki olivat poissa kotoa, kun sanoin ääneen: "Jeesus, jos sinulla on viimeinen sana elämästäni, niin on vain järkevää palvella sinua nyt. Ei ole väliä, mitä kukaan minusta ajattelee, niin kauan kuin sinulla on viimeinen sana ja olet minun puolellani, annan sinulle elämäni, tee minulle mitä haluat." Ja muita sentapaisia sanoja.
Barbin kohtaaminen 15-vuotiaana
Syyskuussa 1973, kun Isä veti minua Jeesuksen luokse Jannyn välityksellä 15-vuotiaana ja olin kymmenennellä luokalla, Barbin naapuri ja paras ystävä Margaret pyysi minua koulunsa syystanssiaisiin. Olin 15-vuotias, joten en osannut vielä ajaa autoa, niinpä äiti ajoi minut heidän talolleen ja Margaretin isä vei minut kotiin sinä iltana.
Äiti vuokrasi minulle vaalean harmaansinisen smokin – elettiin 1970-luvun alkua, joten paidassa oli röyhelöt. Minulla oli afro, joka tuli luonnostaan pitkien kiharien hiuksieni vuoksi. Hiukseni olivat siihen mennessä muuttuneet enemmän vaaleiksi kuin olivat punaiset, ja hammasraudat olivat hoitaneet isot hampaani.
Koska Barb asui Margaretin naapurissa, hän oli Margaretin luona ja näki meidät pukeutuneina parhaisiin tanssiaisvaatteisiimme. Hän oli juuri täyttänyt 15 ja saanut ottaa hammasraudat pois hampaistaan aloittaessaan 9. luokan. En muista Margaretin mekkoa, mutta Barbilla oli yllään viininpunainen collegepaita ja siniset farkut, ja hän oli yhtä nenäkäs kuin aina: "Voi Margaret, hän on seksikäs. Voi Margaret, hän on pitkä. Voi Margaret, mitä aiot tehdä?" Ja sen sellaista. Olin muuttunut siitä pyöreästä 12-vuotiaasta idiootista, jolla oli isot hampaat ja ruma vihreä villakangaspuku, pitkäksi, laihaksi 15-vuotiaaksi, jolla oli pitkät hiukset, jotka muistuttivat 1970-luvun alun afroa. Ei täällä ole ketään idioottia! lol.
Minulla ei koskaan ollut toisia treffejä Margaretin kanssa
Kyllä, murrosikä muuttaa ällöttäviä tyttöjä ja nörttejä poikia, ja kun tapasin Barbin, peli oli selvä. Margaret ja minä näimme toisiamme säännöllisesti läpi kouluvuoden kirkossa, mutta Barb ja minä emme nähneet toisiamme uudelleen ennen seuraavaa kesää.
Sinä kesänä vuonna 1974 Margaret (16) ja Barb (15) pyöräilivät neljä mailia (6,4 km) naapurustostaan kotiini tapaamaan minua. Toiset neljä mailia länteen tiesin olevan puron, joka oli tulvinut, ja saimme idean kellua sitä pitkin. Pyöräilimme kaikki sinne, koska se virtasi golfkentän läpi, joten puron rannat olivat siistit, mikä teki helpoksi kiivetä ylös, kävellä vastavirtaan ja kellua takaisin taas uudelleen. Jälkikäteen ajateltuna oli ihme, ettemme hukkuneet. Tiesimme pitää jalkamme lähellä itseämme kelluessamme, jotta emme takertuisi vedenalaisiin oksiin, mutta voi ei, se oli tyhmää.
Sinä kesänä tehtiin muitakin pyöräretkiä yhdessä, mutta käännekohta tuli loppukesällä, kun Barb mursi nenänsä. Hankin ajokorttini sinä kesänä ja ajoin uimaan yhdelle Barbin ja Margaretin ystävien uima-altaista. Meitä oli luultavasti noin 10, eikä allasta ollut hoidettu, joten vesi oli tasaisen vihreää. Mutta kuka siitä välitti? Olimme kelluneet alas tulvivaa puroa pari viikkoa aiemmin, joten mitä siitä, jos ei nähnyt kättään kasvojensa edessä?
Mutta juuri siinä sameudessa yhteinen ystävämme Kim (edelleen hyvä ystävä) potkaisi vahingossa Barbia nenään niin, että nenä murtui. Kaikki hävisivät, kun Barbin vanhemmat veivät hänet lääkäriin. Pidin Barbista todella paljon, mutta olin niin ujo, etten ollut siihen asti ollut tarpeeksi rohkea kertomaan tunteistani. En tuntenut Herran ohjaavan minua Barbin luo, mutta ihmisjoukossa hän oli se, jonka kanssa halusin viettää aikaa ja tutustua paremmin. Meillä synkkasi alusta alkaen.
Kykenin ostamaan oman auton:
Vuoden 1965 GTO:n Thrush-äänenvaimentimilla ja Hurst-vaihdelaatikolla. (Se merkitsee jotakin vain muutamille teistä, tiedän). Minun saattoi kuulla tulevan korttelien päästä. Olin aidosti huolissani Barbista, mutta hyvin ujo. Halusin kertoa hänelle, että pidin hänestä, mutta en ollut tarpeeksi rohkea ajamaan hänen talolleen yksin, joten nappasin ystäväni Tony Cooken mukaani. Barbia nolotti, kun hänen nenänsä oli teipattu valkoisella teipillä nenänvarren ja osan kasvoista poikki, mutta hän näki, että pidin hänestä, vaikka hän ihmettelikin aikomuksiani, koska olin niin ujo. Ehkä hän näki minussa vieläkin jotain tuosta idiootista. Hän oli vielä 15, minä olin tuskin 16.
Pari viikkoa myöhemmin hän oli paremmassa kunnossa, ja keräsin rohkeutta pyytää häntä treffeille. Menimme elokuviin, ja koska en halunnut illan päättyvän, ajaessamme Dunkin' Donut -liikkeen ohi kysyin, haluaisiko hän donitsin. Ajoimme perille, käytin viimeiset rahani ja istuimme jutellen jonkin aikaa. Sinä iltana saatoin hänet ovelle, ja koska olen 190 cm pitkä ja hän vain 160 cm, hän nousi askeleen ylemmäs takaovella, ja suutelimme hyvää yötä.
Myöhemmin hän sanoi tienneensä sillä hetkellä menevänsä kanssani naimisiin. Hän sanoi leijuneensa sisään kotiinsa. Olin ensimmäinen mies, jonka kanssa hän oli seurustellut ja joka avasi hänelle oven, enkä yrittänyt tuputtaa itseäni hänelle, vaan olin aidosti kiinnostunut vain olemaan hänen kanssaan. Pari viikkoa myöhemmin, kun sähläsin sanojeni ja luokkasormukseni kanssa – yritin pyytää häntä "jatkamaan suhdetta" – hän lopulta vain nappasi sormuksen ja sanoi: "Yritätkö pyytää minua jatkamaan suhdetta? Kyllä!" Suorasanaisena kuten aina, lol, mutta olemme "jatkaneet suhdetta" siitä lähtien. Menimme naimisiin neljä vuotta myöhemmin, syyskuussa 1978, voi kuinka aika rientää.
Ensi viikolla Barb pelastuu ja me saamme kokemusta Hengen lahjoista.
Siihen asti, siunauksin,
John Fenn/LL
Johnin ja Barbin todistukset, osa 2/6, Barbin kohtaaminen
Hei kaikki,
Avioero saa lapset ajattelemaan kaikenlaisia asioita.
Isän lähtö vaikutti meihin kaikkiin neljään lapseen eri tavoin. Olimme 11-, 9-, 7- ja 5-vuotiaita ja sovimme niihin lasten rooleihin, jotka niin usein yhdistetään dysfunktionaalisiin perheisiin: olimme sankari, pelle, syntipukki ja pikkusisko oli maskotti, tässä järjestyksessä. Mutta yksityisesti, sydämessäni, etsin isää. Elämäni oli juuri hajonnut. Ystäväpiiriimme kuului ikäiseni poika, Emerson, joka on edelleen hyvä ystävä, ja toinen, Trip, joka on edelleen ystävä, ja kummankin perhe oli niin ystävällinen, että otti minut mukaan moniin perheen aktiviteetteihin. Tunsimme Tripin vanhemmat nimellä "Del-setä ja Betsy-täti", niin läheisiä olimme.
Kaikilla ystävilläni oli heidän elämäänsä aktiivisesti osallistuva isä, ja tunsin oloni hyvin vaivaantuneeksi ja yksinäiseksi. Kun isä sanoi "Eroan äidistänne ja teistä lapsista", se konteksti, jonka kautta olimme ymmärtäneet maailman, mureni. En välittänyt koulusta. Jätin kesken partion, taidetunnit, rumputunnit, uimatunnit (opettajani halusi minun harjoittelevan kilpauintia), ja myöhemmin lopetin sukellus- ja lentotunnit. En enää välittänyt. Olin sydämessäni jumissa suhtautuen elämään apaattisesti ja kaivaten isää.
Kun olin 14-vuotias, näin ostoskeskuksen lemmikkieläinkaupassa myynnissä pienen apinan ja halusin sen kovasti. Se oli useista myynnissä olevista apinoista pienin ja ryhmän haurain ja eniten kyyryssä oleva, ja se takertui muihin apinoihin – se oli emotionaalisesti kuin minä. Samastuin siihen. 1970-luvun alussa lemmikkieläinkaupoista sai ostaa eksoottisia lemmikkejä. Äiti tajusi, että minuun sattui, ja hän kertoi minulle myöhemmin uskoneensa, että sen hoitaminen aikaansaisi jonkinlaista paranemista, ja hän oli oikeassa.
Annoin sille nimeksi Tilly, ja naapurin (toisen ystävän isähahmon) rakentaman suuren häkin myötä Tillystä ja minusta tuli erottamattomat. Totutin sen nopeasti potalle häkissään, ja valjaiden ja hihnan kanssa se ja minä kävimme ulkona. Se rakasti olla puissa ja öisin se söi kuistinvalon ympärillä lentäviä koiperhosia ja kuoriaisia.
Katsoessani taaksepäin voin nähdä, että Isä piti kädellään huolta minusta kaikkien noiden ystävien isien ja Tillyn kautta
Se antoi minulle jotakin, jonka vuoksi elää. Se oli minulla vain noin vuoden. Se kuoli sylissäni matkalla eläinlääkäriin. Myöhemmin eläinlääkäri kertoi, että sillä oli synnynnäinen suolistosairaus, joka aiheutti suolten menemisen solmuun iän myötä ja johti lopulta sen kuolemaan. Muutamaa viikkoa myöhemmin täytin 15 vuotta (toukokuussa).
Oltiin vuodessa 1973, oli toisen opiskeluvuoteni ja Barbin ensimmäisen opiskeluvuoden alku. Olin apaattinen kuten aina, sain hylätyn arvosanan algebran ensimmäisestä lukukaudesta ja etsin edelleen isää. Kävin saksan tunneilla, mikä oli ensimmäinen oppiaine, josta olin erittäin innostunut, koska olin melkein syntynyt Saksassa. Isäni asemapaikka oli Stuttgartin lähellä vuosina 1957–58, ja äiti tuli kotiin synnyttämään minut. Isän kotiuttaminen tapahtui suunnilleen samaan aikaan. Siihen aikaan kaksi vuotta asepalvelusta oli pakollista nuorille miehille. Kun äiti ja isä halusivat sanoa asioita, joita he eivät halunneet meidän lasten kuulevan, he vaihtoivat saksaan, joten halusin todella oppia sitä.
Saksan tunneilla tapasin Jannyn, roomalaiskatolisen. (Edelleen erittäin hyvä ystävä). Teimme pareittain luokkaprojekteja ja meistä tuli hyviä ystäviä. Eräänä päivänä vertaillessamme kirkkoja – hän oli roomalaiskatolinen ja minä episkopaali – huomasimme, että sunnuntaiaamujen jumalanpalveluksissamme käytettiin samaa liturgiaa. Hän kommentoi: "Tunnen Jumalan liturgian takana." Se kiehtoi minua. Halusin tuntea Isän Jumalan, mutta olin epävarma. Katselin, kuinka hänen poikaystävänsä (ja tuleva aviomies) Vic ja hän rukoilivat elämänsä asioihin liittyen, ja niihin kaikkiin saatiin vastaus yksi kerrallaan. Katsottuani kaikkia noita rukousvastauksia annoin sydämeni Herralle ja Isälle.
Seisoin kotona makuuhuoneessani eräänä päivänä ja varmistin, että kaikki olivat poissa kotoa, kun sanoin ääneen: "Jeesus, jos sinulla on viimeinen sana elämästäni, niin on vain järkevää palvella sinua nyt. Ei ole väliä, mitä kukaan minusta ajattelee, niin kauan kuin sinulla on viimeinen sana ja olet minun puolellani, annan sinulle elämäni, tee minulle mitä haluat." Ja muita sentapaisia sanoja.
Barbin kohtaaminen 15-vuotiaana
Syyskuussa 1973, kun Isä veti minua Jeesuksen luokse Jannyn välityksellä 15-vuotiaana ja olin kymmenennellä luokalla, Barbin naapuri ja paras ystävä Margaret pyysi minua koulunsa syystanssiaisiin. Olin 15-vuotias, joten en osannut vielä ajaa autoa, niinpä äiti ajoi minut heidän talolleen ja Margaretin isä vei minut kotiin sinä iltana.
Äiti vuokrasi minulle vaalean harmaansinisen smokin – elettiin 1970-luvun alkua, joten paidassa oli röyhelöt. Minulla oli afro, joka tuli luonnostaan pitkien kiharien hiuksieni vuoksi. Hiukseni olivat siihen mennessä muuttuneet enemmän vaaleiksi kuin olivat punaiset, ja hammasraudat olivat hoitaneet isot hampaani.
Koska Barb asui Margaretin naapurissa, hän oli Margaretin luona ja näki meidät pukeutuneina parhaisiin tanssiaisvaatteisiimme. Hän oli juuri täyttänyt 15 ja saanut ottaa hammasraudat pois hampaistaan aloittaessaan 9. luokan. En muista Margaretin mekkoa, mutta Barbilla oli yllään viininpunainen collegepaita ja siniset farkut, ja hän oli yhtä nenäkäs kuin aina: "Voi Margaret, hän on seksikäs. Voi Margaret, hän on pitkä. Voi Margaret, mitä aiot tehdä?" Ja sen sellaista. Olin muuttunut siitä pyöreästä 12-vuotiaasta idiootista, jolla oli isot hampaat ja ruma vihreä villakangaspuku, pitkäksi, laihaksi 15-vuotiaaksi, jolla oli pitkät hiukset, jotka muistuttivat 1970-luvun alun afroa. Ei täällä ole ketään idioottia! lol.
Minulla ei koskaan ollut toisia treffejä Margaretin kanssa
Kyllä, murrosikä muuttaa ällöttäviä tyttöjä ja nörttejä poikia, ja kun tapasin Barbin, peli oli selvä. Margaret ja minä näimme toisiamme säännöllisesti läpi kouluvuoden kirkossa, mutta Barb ja minä emme nähneet toisiamme uudelleen ennen seuraavaa kesää.
Sinä kesänä vuonna 1974 Margaret (16) ja Barb (15) pyöräilivät neljä mailia (6,4 km) naapurustostaan kotiini tapaamaan minua. Toiset neljä mailia länteen tiesin olevan puron, joka oli tulvinut, ja saimme idean kellua sitä pitkin. Pyöräilimme kaikki sinne, koska se virtasi golfkentän läpi, joten puron rannat olivat siistit, mikä teki helpoksi kiivetä ylös, kävellä vastavirtaan ja kellua takaisin taas uudelleen. Jälkikäteen ajateltuna oli ihme, ettemme hukkuneet. Tiesimme pitää jalkamme lähellä itseämme kelluessamme, jotta emme takertuisi vedenalaisiin oksiin, mutta voi ei, se oli tyhmää.
Sinä kesänä tehtiin muitakin pyöräretkiä yhdessä, mutta käännekohta tuli loppukesällä, kun Barb mursi nenänsä. Hankin ajokorttini sinä kesänä ja ajoin uimaan yhdelle Barbin ja Margaretin ystävien uima-altaista. Meitä oli luultavasti noin 10, eikä allasta ollut hoidettu, joten vesi oli tasaisen vihreää. Mutta kuka siitä välitti? Olimme kelluneet alas tulvivaa puroa pari viikkoa aiemmin, joten mitä siitä, jos ei nähnyt kättään kasvojensa edessä?
Mutta juuri siinä sameudessa yhteinen ystävämme Kim (edelleen hyvä ystävä) potkaisi vahingossa Barbia nenään niin, että nenä murtui. Kaikki hävisivät, kun Barbin vanhemmat veivät hänet lääkäriin. Pidin Barbista todella paljon, mutta olin niin ujo, etten ollut siihen asti ollut tarpeeksi rohkea kertomaan tunteistani. En tuntenut Herran ohjaavan minua Barbin luo, mutta ihmisjoukossa hän oli se, jonka kanssa halusin viettää aikaa ja tutustua paremmin. Meillä synkkasi alusta alkaen.
Kykenin ostamaan oman auton:
Vuoden 1965 GTO:n Thrush-äänenvaimentimilla ja Hurst-vaihdelaatikolla. (Se merkitsee jotakin vain muutamille teistä, tiedän). Minun saattoi kuulla tulevan korttelien päästä. Olin aidosti huolissani Barbista, mutta hyvin ujo. Halusin kertoa hänelle, että pidin hänestä, mutta en ollut tarpeeksi rohkea ajamaan hänen talolleen yksin, joten nappasin ystäväni Tony Cooken mukaani. Barbia nolotti, kun hänen nenänsä oli teipattu valkoisella teipillä nenänvarren ja osan kasvoista poikki, mutta hän näki, että pidin hänestä, vaikka hän ihmettelikin aikomuksiani, koska olin niin ujo. Ehkä hän näki minussa vieläkin jotain tuosta idiootista. Hän oli vielä 15, minä olin tuskin 16.
Pari viikkoa myöhemmin hän oli paremmassa kunnossa, ja keräsin rohkeutta pyytää häntä treffeille. Menimme elokuviin, ja koska en halunnut illan päättyvän, ajaessamme Dunkin' Donut -liikkeen ohi kysyin, haluaisiko hän donitsin. Ajoimme perille, käytin viimeiset rahani ja istuimme jutellen jonkin aikaa. Sinä iltana saatoin hänet ovelle, ja koska olen 190 cm pitkä ja hän vain 160 cm, hän nousi askeleen ylemmäs takaovella, ja suutelimme hyvää yötä.
Myöhemmin hän sanoi tienneensä sillä hetkellä menevänsä kanssani naimisiin. Hän sanoi leijuneensa sisään kotiinsa. Olin ensimmäinen mies, jonka kanssa hän oli seurustellut ja joka avasi hänelle oven, enkä yrittänyt tuputtaa itseäni hänelle, vaan olin aidosti kiinnostunut vain olemaan hänen kanssaan. Pari viikkoa myöhemmin, kun sähläsin sanojeni ja luokkasormukseni kanssa – yritin pyytää häntä "jatkamaan suhdetta" – hän lopulta vain nappasi sormuksen ja sanoi: "Yritätkö pyytää minua jatkamaan suhdetta? Kyllä!" Suorasanaisena kuten aina, lol, mutta olemme "jatkaneet suhdetta" siitä lähtien. Menimme naimisiin neljä vuotta myöhemmin, syyskuussa 1978, voi kuinka aika rientää.
Ensi viikolla Barb pelastuu ja me saamme kokemusta Hengen lahjoista.
Siihen asti, siunauksin,
John Fenn/LL
RSS Feed