John and Barb's testimonies, 1/6, The dork
Johnin ja Barbin todistukset, osa 1/6, idiootti
Hei kaikki,
Sydämelläni on ollut halu jakaa jotakin todistuksestamme, kokemuksistamme Herrassa sekä tekemistämme hyvistä ja huonoista päätöksistä, jotta muutkin voisivat oppia.
Barb ja minä olemme tunteneet toisemme lapsuudesta asti
Vanhempamme kuuluivat samaan sosiaaliseen ryhmään ja tunsivat toisensa, kun vartuimme 1960-luvun puolivälissä, joten heillä kaikilla oli samanikäisiä lapsia. Lisäksi isoisäni oli hänen perheensä lääkäri ja asui vain kahden korttelin päässä Barbista ja hänen perheestään.
Samassa sosiaalisessa ryhmässä oleminen tarkoitti, että Barb ja minä olimme samoilla syntymäpäiväjuhlilla varttuessamme yhteisten ystävien kanssa. Muistini hänestä ulottuu vain noin 8-vuotiaaksi. Mutta hän oli silloin "ällöttävä tyttö", joten en kiinnittänyt häneen huomiota.
Pikakelataanpa 12 vuoden ikään. Barbin paras ystävä oli Margaret, joka asui naapurissa ja kävi samassa kirkossa kuin minä. (Hän on edelleen erittäin hyvä ystävä.) Barb kävi eri seurakunnassa. Joten Margaret ja minä olimme myös ystäviä, mutta en tuntenut Barbia vielä, hän oli vain samassa sosiaalisessa piirissä.
Barb ja Margaret olivat melko ilkikurisia, ja heidät tunnettiin isovanhempieni koko naapurustossa. Sunnuntaisin kirkon jälkeen menimme usein isovanhempieni luo sunnuntaipäivälliselle, ja hyvin usein Barb ja Margaret leikkivät ulkona. Isovanhempani pitivät heitä tuhmina tyttöinä, eivätkä he antaneet minun mennä ulos leikkimään heidän kanssaan. Mutta näin heidät ikkunoista. On tärkeää ymmärtää, että Barb oli äitinsä 40-vuotiaana saama yllätys, jota hän ei oikeastaan toivonut. Barbin sisar ja veli ovat 9 ja 12 vuotta häntä vanhempia. Barbin vanhemmat alkoivat juoda aamuisin ja joivat myöhään yöhön. Koti oli hyvin dysfunktionaalinen ja siellä esiintyi väkivaltaa, ja hän oli hyvin onneton.
Vanhempani olivat rakentaneet talon maaseudulle, noin neljä mailia (6,4 km) Barbin naapurustosta länteen, eri koulupiiriin kuin Barb. Olen neljästä lapsesta vanhin, ja isäni oli perinyt isänsä ja isoisänsä hautaustoimiston. Siihen aikaan Fennin hautaustoimisto hoiti myös ambulanssipalvelua, joten meillä oli aina erillinen puhelinlinja talossa. Kun puhelin soi, kaikki piti hiljentää, aivan kuin isä olisi toimistolla, ja hän laittoi "toimistoäänensä" päälle vastatakseen puhelimeen: "Fennin hautaustoimisto, miten voin auttaa teitä." Kun isä lopetti puhelun, pystyimme jatkamaan pelaamista, television katselua tai puhumista.
Isä oli kurinpitäjä ja kävi episkopaalisessa (anglikaanisessa) kirkossamme, koska se oli hyväksi liiketoiminnalle, äiti kävi, koska hän uskoi. Asuimme kaksikerroksisessa talossa, mikä tarkoitti, että alakerrasta oli ovi ulkotiloihin. Isällä oli työpaja kellarissa, ja siellä hän leikkasi hiuksemme. Me kolme poikaa saimme valita minkä tahansa kampauksen, kunhan se oli lyhykäinen; Näytimme merijalkaväen sotilailta peruskoulutuksessa. Siskomme oli perheen vauva ja käytti tilannetta täysin hyväkseen.
Koska olen neljästä lapsesta vanhin, minulla on isästäni hyviä muistoja.
Hän opetti minut kättelemään lujasti, kiillottamaan kenkäni, katsomaan ihmisiä silmiin, ja tiesin jostain syystä, että hän valmisteli minua ottamaan haltuunsa perheyrityksen tai ainakin menestymään elämässä. Ruokapöydässä isä hallitsi ateriaa toisessa päässä ja äiti toisessa, meitä oli kaksi lasta kummallakin puolella. Istuimme suorassa, pidimme toisen käden sylissä ja kerroimme koulupäivästä vuorotellen aivan kuin olisimme vielä koulussa antamassa raporttia luokalle. Mutta pöydän ääressä oli myös naurun hetkiä.
Oli hyviä aikoja. Isä vei meidät retkeilemään ja opetti minulle veitsen käsittelyä, solmujen tekemistä, tulen tekemistä ja sen oikeaoppista sammuttamista. Ennen kuin lähdimme leiristä, "leiri järjestykseen, pojat", eli keräsimme kaikki mahdolliset roskat. Kerran kysyin, pitääkö minun nostaa jonkun toisen maahan jäänyt tupakantumppi, ja isä vastasi opetuksella, jota olen noudattanut siitä lähtien: "Jätä aina käyttämäsi tai lainaamasi tavarat yhtä hyvään kuntoon kuin sait ne, tai vielä parempaan."
Avioero
Helmikuuhun 1969 asti, jolloin olin 11 ja 1/2-vuotias, elimme etuoikeutettua elämää. Isä oli perinyt isältään suuren jahdin, joka sijaitsi pohjoispuolellamme Michigan-järvellä Hollandissa, Michiganissa. Äiti oli perinyt vanhempiensa kesämökin pohjoisempana Burt-järveltä, vain noin 25 mailia (40 km) Mackinaw Islandista etelään. Kesällä kuljimme näiden kahden välillä, ja kerran isä jopa toi ison veneen kanavien ja sulkujen kautta Burt-järvelle. Isä opetti minua purjehtimaan pienellä Sunfish-veneellä sinä kesänä, kun täytin 8 vuotta. Se ei ollut juurikaan muuta kuin surffilauta, jossa oli purje. Mutta hän opetti minulle, miten se saadaan käyttökuntoon peräsimen ja kölin avulla ja miten purje nostetaan. Hän vei minut ulos, kaatoi veneen nurin ja opetti minulle, miten se oikaistaan. 8-vuotiaana minulle annettiin vapaus purjehtia missä tahansa järvellä, kunhan vain näin mökkimme.
Helmikuu 1969 muutti kaiken. Äiti ja isä laittoivat meidät istumaan sohvalle heidän itsensä istuutuessa vastapäätä. Isä selitti, että hän ja äiti olivat eroamassa. Emme tienneet sanan merkitystä, koska kenelläkään ystäväpiirissämme ei ollut eronneita vanhempia. Kun viisivuotias sisareni kysyi, mitä se tarkoittaa, isä vastasi: "En ole täällä syntymäpäivinä, lomilla, jouluna. Minä lähden, eroan äidistänne ja eroan teistä lapsista." Sydämissämme se tuntui yhtä julmalta kuin miltä se tänä päivänä kuulostaa, kun kirjoitan sen, mutta ymmärrän, ettei isä yrittänyt olla ilkeä, hän oli vain hyvin analyyttinen, ja niin hän asian näki.
Hän piti sanansa. Veljeni ja minä lopetimme laskemisen noin 23 rikotun lupauksen kohdalla. Hän sanoi tulevansa katsomaan junnujoukkueidemme peliä tai vievänsä meidät jäätelölle, mutta hän ei koskaan tehnyt niin. Kymmeniä kertoja hän oli sanonut, että meidän pitäisi olla valmiina klo 16, koska hän oli tulossa hakemaan meidät tekemään jotain, eikä hän koskaan tullut.
Minulle ikävuodet 12–16 olivat elämäni vaikeimpia. Isäni hylättyä minut, ei vain kerran, vaan kymmeniä kertoja vahvistettuna rikotuilla lupauksilla, etsin isää. Olin vihainen sen kaiken epäoikeudenmukaisuudesta. Miksi hän jätti neljä lastaan kasvattaakseen uuden vaimonsa kahta lasta ominaan? Arvosanani laskivat priimuksesta reputtamiseen ja lähes reputtamiseen. Keskeytin kaiken, koska en enää välittänyt mistään. Ei intohimoa, ei kunnianhimoa, ei toivoa. Vain esitin nuorta, joka teeskenteli välittävänsä tulevaisuudesta.
12-vuotiaana minut konfirmoitiin episkopaalisessa kirkossa yhdessä Margaretin, Barbin naapurin, kanssa. Barb tuli Margaretin kanssa sinä sunnuntaina ja tapasimme lyhyesti kirkon portailla. Hän puhui minulle ja minusta hän oli hyvin kaunis, mutta minä olin 12-vuotias, punatukkainen, ylipainoinen, isot hampaat ja minulla oli ylläni rumin vihreä villakangaspuku, jonka olet koskaan nähnyt. Barb sanoi minulle jotain ja minä vain änkytin sanojani, ja hän sanoi suoraan tyyliinsä jotain sellaista kuin: "Mikä sinua vaivaa, idiootti, etkö osaa puhua?" kääntyessään jatkaakseen alas portaita. Ah...tuleva vaimoni, lol.
Barbin murtunut nenä toi meidät yhteen, ja lisää ensi viikolla. Siihen asti, siunauksin,
John Fenn/LL
Johnin ja Barbin todistukset, osa 1/6, idiootti
Hei kaikki,
Sydämelläni on ollut halu jakaa jotakin todistuksestamme, kokemuksistamme Herrassa sekä tekemistämme hyvistä ja huonoista päätöksistä, jotta muutkin voisivat oppia.
Barb ja minä olemme tunteneet toisemme lapsuudesta asti
Vanhempamme kuuluivat samaan sosiaaliseen ryhmään ja tunsivat toisensa, kun vartuimme 1960-luvun puolivälissä, joten heillä kaikilla oli samanikäisiä lapsia. Lisäksi isoisäni oli hänen perheensä lääkäri ja asui vain kahden korttelin päässä Barbista ja hänen perheestään.
Samassa sosiaalisessa ryhmässä oleminen tarkoitti, että Barb ja minä olimme samoilla syntymäpäiväjuhlilla varttuessamme yhteisten ystävien kanssa. Muistini hänestä ulottuu vain noin 8-vuotiaaksi. Mutta hän oli silloin "ällöttävä tyttö", joten en kiinnittänyt häneen huomiota.
Pikakelataanpa 12 vuoden ikään. Barbin paras ystävä oli Margaret, joka asui naapurissa ja kävi samassa kirkossa kuin minä. (Hän on edelleen erittäin hyvä ystävä.) Barb kävi eri seurakunnassa. Joten Margaret ja minä olimme myös ystäviä, mutta en tuntenut Barbia vielä, hän oli vain samassa sosiaalisessa piirissä.
Barb ja Margaret olivat melko ilkikurisia, ja heidät tunnettiin isovanhempieni koko naapurustossa. Sunnuntaisin kirkon jälkeen menimme usein isovanhempieni luo sunnuntaipäivälliselle, ja hyvin usein Barb ja Margaret leikkivät ulkona. Isovanhempani pitivät heitä tuhmina tyttöinä, eivätkä he antaneet minun mennä ulos leikkimään heidän kanssaan. Mutta näin heidät ikkunoista. On tärkeää ymmärtää, että Barb oli äitinsä 40-vuotiaana saama yllätys, jota hän ei oikeastaan toivonut. Barbin sisar ja veli ovat 9 ja 12 vuotta häntä vanhempia. Barbin vanhemmat alkoivat juoda aamuisin ja joivat myöhään yöhön. Koti oli hyvin dysfunktionaalinen ja siellä esiintyi väkivaltaa, ja hän oli hyvin onneton.
Vanhempani olivat rakentaneet talon maaseudulle, noin neljä mailia (6,4 km) Barbin naapurustosta länteen, eri koulupiiriin kuin Barb. Olen neljästä lapsesta vanhin, ja isäni oli perinyt isänsä ja isoisänsä hautaustoimiston. Siihen aikaan Fennin hautaustoimisto hoiti myös ambulanssipalvelua, joten meillä oli aina erillinen puhelinlinja talossa. Kun puhelin soi, kaikki piti hiljentää, aivan kuin isä olisi toimistolla, ja hän laittoi "toimistoäänensä" päälle vastatakseen puhelimeen: "Fennin hautaustoimisto, miten voin auttaa teitä." Kun isä lopetti puhelun, pystyimme jatkamaan pelaamista, television katselua tai puhumista.
Isä oli kurinpitäjä ja kävi episkopaalisessa (anglikaanisessa) kirkossamme, koska se oli hyväksi liiketoiminnalle, äiti kävi, koska hän uskoi. Asuimme kaksikerroksisessa talossa, mikä tarkoitti, että alakerrasta oli ovi ulkotiloihin. Isällä oli työpaja kellarissa, ja siellä hän leikkasi hiuksemme. Me kolme poikaa saimme valita minkä tahansa kampauksen, kunhan se oli lyhykäinen; Näytimme merijalkaväen sotilailta peruskoulutuksessa. Siskomme oli perheen vauva ja käytti tilannetta täysin hyväkseen.
Koska olen neljästä lapsesta vanhin, minulla on isästäni hyviä muistoja.
Hän opetti minut kättelemään lujasti, kiillottamaan kenkäni, katsomaan ihmisiä silmiin, ja tiesin jostain syystä, että hän valmisteli minua ottamaan haltuunsa perheyrityksen tai ainakin menestymään elämässä. Ruokapöydässä isä hallitsi ateriaa toisessa päässä ja äiti toisessa, meitä oli kaksi lasta kummallakin puolella. Istuimme suorassa, pidimme toisen käden sylissä ja kerroimme koulupäivästä vuorotellen aivan kuin olisimme vielä koulussa antamassa raporttia luokalle. Mutta pöydän ääressä oli myös naurun hetkiä.
Oli hyviä aikoja. Isä vei meidät retkeilemään ja opetti minulle veitsen käsittelyä, solmujen tekemistä, tulen tekemistä ja sen oikeaoppista sammuttamista. Ennen kuin lähdimme leiristä, "leiri järjestykseen, pojat", eli keräsimme kaikki mahdolliset roskat. Kerran kysyin, pitääkö minun nostaa jonkun toisen maahan jäänyt tupakantumppi, ja isä vastasi opetuksella, jota olen noudattanut siitä lähtien: "Jätä aina käyttämäsi tai lainaamasi tavarat yhtä hyvään kuntoon kuin sait ne, tai vielä parempaan."
Avioero
Helmikuuhun 1969 asti, jolloin olin 11 ja 1/2-vuotias, elimme etuoikeutettua elämää. Isä oli perinyt isältään suuren jahdin, joka sijaitsi pohjoispuolellamme Michigan-järvellä Hollandissa, Michiganissa. Äiti oli perinyt vanhempiensa kesämökin pohjoisempana Burt-järveltä, vain noin 25 mailia (40 km) Mackinaw Islandista etelään. Kesällä kuljimme näiden kahden välillä, ja kerran isä jopa toi ison veneen kanavien ja sulkujen kautta Burt-järvelle. Isä opetti minua purjehtimaan pienellä Sunfish-veneellä sinä kesänä, kun täytin 8 vuotta. Se ei ollut juurikaan muuta kuin surffilauta, jossa oli purje. Mutta hän opetti minulle, miten se saadaan käyttökuntoon peräsimen ja kölin avulla ja miten purje nostetaan. Hän vei minut ulos, kaatoi veneen nurin ja opetti minulle, miten se oikaistaan. 8-vuotiaana minulle annettiin vapaus purjehtia missä tahansa järvellä, kunhan vain näin mökkimme.
Helmikuu 1969 muutti kaiken. Äiti ja isä laittoivat meidät istumaan sohvalle heidän itsensä istuutuessa vastapäätä. Isä selitti, että hän ja äiti olivat eroamassa. Emme tienneet sanan merkitystä, koska kenelläkään ystäväpiirissämme ei ollut eronneita vanhempia. Kun viisivuotias sisareni kysyi, mitä se tarkoittaa, isä vastasi: "En ole täällä syntymäpäivinä, lomilla, jouluna. Minä lähden, eroan äidistänne ja eroan teistä lapsista." Sydämissämme se tuntui yhtä julmalta kuin miltä se tänä päivänä kuulostaa, kun kirjoitan sen, mutta ymmärrän, ettei isä yrittänyt olla ilkeä, hän oli vain hyvin analyyttinen, ja niin hän asian näki.
Hän piti sanansa. Veljeni ja minä lopetimme laskemisen noin 23 rikotun lupauksen kohdalla. Hän sanoi tulevansa katsomaan junnujoukkueidemme peliä tai vievänsä meidät jäätelölle, mutta hän ei koskaan tehnyt niin. Kymmeniä kertoja hän oli sanonut, että meidän pitäisi olla valmiina klo 16, koska hän oli tulossa hakemaan meidät tekemään jotain, eikä hän koskaan tullut.
Minulle ikävuodet 12–16 olivat elämäni vaikeimpia. Isäni hylättyä minut, ei vain kerran, vaan kymmeniä kertoja vahvistettuna rikotuilla lupauksilla, etsin isää. Olin vihainen sen kaiken epäoikeudenmukaisuudesta. Miksi hän jätti neljä lastaan kasvattaakseen uuden vaimonsa kahta lasta ominaan? Arvosanani laskivat priimuksesta reputtamiseen ja lähes reputtamiseen. Keskeytin kaiken, koska en enää välittänyt mistään. Ei intohimoa, ei kunnianhimoa, ei toivoa. Vain esitin nuorta, joka teeskenteli välittävänsä tulevaisuudesta.
12-vuotiaana minut konfirmoitiin episkopaalisessa kirkossa yhdessä Margaretin, Barbin naapurin, kanssa. Barb tuli Margaretin kanssa sinä sunnuntaina ja tapasimme lyhyesti kirkon portailla. Hän puhui minulle ja minusta hän oli hyvin kaunis, mutta minä olin 12-vuotias, punatukkainen, ylipainoinen, isot hampaat ja minulla oli ylläni rumin vihreä villakangaspuku, jonka olet koskaan nähnyt. Barb sanoi minulle jotain ja minä vain änkytin sanojani, ja hän sanoi suoraan tyyliinsä jotain sellaista kuin: "Mikä sinua vaivaa, idiootti, etkö osaa puhua?" kääntyessään jatkaakseen alas portaita. Ah...tuleva vaimoni, lol.
Barbin murtunut nenä toi meidät yhteen, ja lisää ensi viikolla. Siihen asti, siunauksin,
John Fenn/LL
RSS Feed